Käynnissä oleva Israelin, Iranin ja ”vastarintataistelijoiden” välinen sota ja sen taustalla vellovat monimutkaisuudet herättävät monia haastavia eettisiä kysymyksiä. Pyrin nostamaan esille joitakin näistä eettisiä teorioita tukena käyttäen. Koska aiheen käsittelyyn kytkeytyy usein kristillisiä ja antikristillisiä tunteita, tunnelmia ja vakaumuksia, otan mukaan lyhyen kiteytyksen ja sovelluksen Jeesus Nasaretilaisen eettisestä paradigmasta.
HEIMOISTA JA MOKKASIINEISTA
Heimokartta
Keskusteluissa ihmiset jakautuvat usein heimoihin, joilla on omat vahvat tulkintansa. Tätä kutsutaan osuvasti tribalismiksi (heimoiluksi) ja sen jonkinasteinen tiedostaminen ihmismielen mysteerien selvittämisessä on välttämätöntä. Olen jakanut kommentaattorit Israel-Palestiina-kysymyksessä kuuteen heimoon:
Heimo 1
Israelin olemassaolo on kolonialistinen projekti ja juutalaisvaltio tulisi lopettaa (ehkä jopa aseellisesti). Tätä mallia edustavat esimerkiksi eräät suomalaiset kommunistit, osa uusnatsistosta, Pink Floydin Roger Waters, lukuisat mielenosoittajat, islamistiset äärijärjestöt. Mielenosoituksissakin paljon kuultu iskulause ”From the River to the Sea!” nivoutuu kaikkein selkeimmin nimenomaan tämän heimon ajatteluun.
Heimo 2
Israelin olemassaolo voidaan hyväksyä, vaikka sitä pidetäänkin kolonialistisen vääryyden tuloksena. Israel käy julmaa valloitussotaa ja murhaa siviilejä. Syynä konfliktiin on ennen kaikkea Israelin laiton miehitys ja sorto. Israelia tulisi boikotoida, aseostot Israelista ovat syntiä, Suomen pitää tunnustaa Palestiinan valtio eilen. Tämän heimon edustusta voi tavata esimerkiksi Vasemmistoliiton vaalivalvojaisissa.
Heimo 3
Molemmilla kansoilla on oikeus omaan valtioon alueella. Kaksivaltiomalli on tavoite. Syyllisyyskysymys ei ole mustavalkoinen vaan molemmat osapuolet ovat tehneet rikoksia toisiaan kohtaan. Tulitauko olisi saatava välittömästi aikaan ja neuvottelut kunnolla käyntiin. Israelin siirtokuntapolitiikka miehitetyillä alueilla on väärin.
Heimo 4
Israel on demokraattinen valtio, puolustava taho ja pari pykälää syyttömämpi osapuoli. Vuoden 1947–48 tohinoissa arabivaltiot ja alueen arabit eivät hyväksyneet YK:n jakomallia ja hyökkäsivät Israelin kimppuun. Israelilla on oikeus puolustautua, mutta siviilien turvallisuuteen pitäisi kiinnittää erityistä huomiota. Israelin siirtokuntapolitiikka on ongelmallista, mutta ei sekään ihan mustavalkoinen kysymys. Gazassa ei ollut siirtokuntia vuoden 2005 jälkeen ja silti sieltä terrorisoidaan Israelia.
Heimo 5
Koko ns. Israel-Palestiinan alue kuuluu juutalaisille ja esimerkiksi Länsiranta on perinteistä juutalaisaluetta. Palestiinan arabien kuuluisi ensisijaisesti käyttäytyä rauhallisesti ja näin ansaita asemansa osana jonkinasteista demilitarisoitua autonomiaa. Israelin on tuhottava Hamas ja siviiliuhrit ovat valitettava ilmiö mutta kokonaan Hamasin syytä. Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu edustaa pitkälti tällaista ajattelua.
Heimo 6
Arabeilla on yllin kyllin tilaa. Ottakoot arabimaat kaikki palestiinalaiset ja asuttakoon maihinsa. Israel kuuluu juutalaisille. Myös tälle ryhmittymälle iskulause ”From the River to the Sea!” on tarkoitusperiä kuvaava.
Asettuminen toisen asemaan
Eettisessä pohdinnassa on opittava asettumaan toisen ihmisen asemaan. Näin ovat todenneet muiden muassa sellaiset eettisen ajattelun raskassarjalaiset kuten Jeesus Nasaretilainen ja Immanuel Kant. Cheyenne-intiaanien kerrotaan kiteyttäneen tätä sananlaskulla: ”Älä tuomitse lähimmäistäsi ennen kuin olet kulkenut kaksi kuuta hänen mokkasiineissaan.”
Heimojen 1 ja 6 ajattelutavat eivät ole mielestäni kovin kiinnostavia eikä varsinaisesti samaistumisen arvoisia etiikan kannalta. Ne nimittäin ovat epärealistisia ja tarkoittavat käytännössä rajua etnistä puhdistusta sekä ihmisarvon totaalista polkemista. Sosiaalispsykologisesti (ja ehkä psykiatrisesti) ne ovat toki varsin mielenkiintoisia. Muiden heimojen ajattelun osalta hetki vieraissa mokkasiineissa voi olla hyödyllinen. Mielestäni erinomainen esimerkki tästä ”mokkasiinietiikasta” on Israelin entisen pääministerin ja sotasankari Ehud Barakin kuuluisuutta (ja raivoa) herättänyt pohdinta. Barak totesi seuraavasti: ”Jos olisin sopivan ikäinen palestiinalainen, olisin jossakin kohtaa liittynyt terroristiryhmiin. (1)” Barakin kommentti on dehumanisaation (ihmisyyden kieltäminen) vastakohta. Hänelle palestiinalainen ei ole eläin tai epäinhimillinen terroristi vaan ihminen, joka reagoi olosuhteisiin tavalla, jonka hän itsekin ymmärtää. Ei ihme, että nimenomaan Ehud Barak pyrki kaikista Israelin pääministereistä ehkä tarmokkaimmin ja ”avokätisimmin” tarjoamaan palestiinalaisille tietä omaan valtioon.
Käyn seuraavaksi läpi kahden etiikan pääsuuntauksen, deontologisen etiikan (velvollisuusetiikka) ja teleologisen etiikan (seurausetiikan), näkökulmia Israel-Palestiina-konfliktiin. Katson, että esimerkiksi situaatioetiikka, hyve-etiikka ja huolenpidon etiikka monella tapaa palautuvat näihin kahteen pääsuuntaan enkä sukella nyt niihin. Muutenkin nämä blogikirjoitukseni uhmaavat merkkimääräsuosituksia. En sukella modernin Israelin varhaishistoriaan ja sionistisen liikkeen eettisiin kysymyksiin tässä yhteydessä. Lähtökohtana ovat nyt heimoajatukset 2–5, joissa sekä juutalaisen että palestiinalaisen täysi ihmisarvo on lähtökohta.
DEONTOLOGINEN ETIIKKA – SUOJELUVELVOLLISUUS
Velvollisuusetiikka, jota kutsutaan deontologiseksi etiikaksi lähtee oikeasta ja hyväksyttävästä tarkoitusperästä. Kuuluisa saksalainen filosofi Immanuel Kant edusti tällaista näkemystä ja puhui kategorisesta imperatiivista eli toiminnasta, joka olisi kaikille muillekin oikein vastaavassa tilanteessa. Tältä ”kantilta” katsottuna keskeiseksi nousee Israelin näkökulmasta suojeluvelvollisuus eli velvollisuus suojella omaa järjestäytynyttä yhteiskuntaa.
Keskusteluissa kuuleekin usein todettavan, miten Israelilla oli suorastaan velvollisuus iskeä Hamasia vastaan, koska valtion velvollisuus on suojella kansalaisiaan. Lokakuun 7. iskun jälkeen Hamas ilmoitti, että tekee tämän uudestaan ja uudestaan, mikä nosti myös ennaltaehkäisevät toimet läheisesti suojeluvelvollisuuden piiriin. Meille suomalaisille tämä suojeluvelvollisuus on monella tapaa tuttu. Legendaarinen suomalaiskenraali Adolf Ehnroth vieraili RUK-kurssillamme 1994 kiteyttämässä suojeluvelvollisuuden sloganiinsa: ”Suomi on kaikin puolin puolustamisen arrrvoinen”. Meillä Jääkäriprikaatin Sissikomppaniassa oli jonkinlaisessa virallisessa asemassa Frans Emil Sillanpään kirjoittama marssilaulu, jota mylvimme moniäänisesti Lapin kaamoksessa. Siinä kuvataan runollisesti tätä suojeluvelvollisuutta värssyllä:
Siis te lapset ja vanhukset,
ja te äidit ja morsiamet,
niin kauan teillä on suojattu lies,
kun on pystyssä yksikin mies.
Suurin osa asiaa kommentoivista ihmisistä on hyväksynyt sen, että Israelin armeija, poliisi ja kibbutsien lastenvahdit tappoivat maahan hyökänneet Hamasin taistelijat. Hätävarjelu on välittömässä muodossaan laajalti hyväksytty toimintamalli. Osalle poliitikoista lause ”Israelilla on toki oikeus puolustaa itseään” rajoittuu de facto tähän välittömän uhan torjuntaan.
Haaste on tietysti se, että suojeluvelvollisuuden toteuttaminen edellyttää usein ennaltaehkäiseviä toimia ja erilaisiin tuhoprosesseihin puuttumista ennen niiden varsinaista toteutumista. Kuinka kauan oikeutettu yhteys suojeluvelvollisuuden toteuttamiseen säilyy? Palaan taas vertailun vuoksi inttimuistoihin. Pohdin tätä jo aikanaan armeijassa erityisesti silloin, kun meidät opetettiin yksityiskohtaisen anatomisesti tappamaan vartiomies puukolla takaapäin niin, että tämä ei ehdi huutaa apua. Maalitaulujen ampuminen 150 metrin päästä pitää tappajaopiston pääteeman sopivan etäisenä ja abstraktina, ja hyvä niin. Sitten, kun kopeloit kylkiluiden loppumiskohtaa ja mietit vartalopainon saamista vasemman käden iskun taakse, alkaa ihmisyyden synkät puolet eri tavalla avautua. Vihollisen linjojen takana sabotoivan yksikön side suojeluvelvollisuuteen ei ole yhtä konkreettinen kuin etulinjassa läpijyrääviä vihollissotilaita joko-hän-tai-minä-etiikan siivittämänä ampuvan jalkaväkisotilaan eli ”ritsan”.
Valtiollinen etiikka ei voi perustua yksittäisen taistelijan psykologisiin prosesseihin. Jos on perusteltu syy olettaa, että tämä hymyilevä hahmo on hetken päästä raiskaamassa ja tappamassa siviilejä kibbutsilla, vahvistuu yhteys suojeluvelvollisuuteen. Vartiomies on eliminoitava, jotta hänen lähellään nukkuvat desantit voidaan tappaa makuupusseihin. Muussa tapauksessa nämä raiskaavat, kiduttavat ja tappavat siviilejä seuraavana päivänä. Ennaltaehkäisevään iskuun ”sikul memukad” liittyy tietysti kysymys siitä, kuinka varmaa iskun kohteen väkivaltainen tuleva toiminta on. Israel on myös pyrkinyt iskemään kovaa takaisin ja kostamaan luodakseen pelkoon perustuvaa kynnystä uusille väkivallanteoille sitä kohtaan. Milloin hätävarjelu ja oikeutettu voimankäyttö muuttuu kostamiseksi ja edelleen syyttömiin kohdistuvaksi oheisväkivallaksi?
Salamurhien etiikka
Oma erityinen etiikan lajinsa Israelissa on valtiollisten salamurhien taustalla oleva eettinen pohdinta. Tätä kuvaa ansiokkaasti israelilainen tutkija Ronen Bergman teoksessaan Rise and Kill First, joka on kattavin aiheesta tehty teos. Omalla tavallaan syvemmin teemaan pureutuu niin ikään israelilainen kirjailija Mishka ben-David, joka fiktiivisissä romaaneissaan kuvaa Mossadin salamurharyhmien toimintaa. Kiinnostavaksi tämän tekee se, että Ben-David oli tosielämässä tällaisen ryhmän johtajana (minkä myös Bergman teoksessaan vahvistaa). Löysin itse asiassa Ben-Davidin romaanit (erityisesti Duet in Beirut ja Final Stop, Alger) lukiessani useita yhtymäkohtia Bergmanin kertomiin Mossadin iskuihin. Sekä Bergmanin että Ben-Davidin teoksissa painitaan sen kysymyksen, kanssa voidaanko ihminen salamurhata, jotta voitaisiin pelastaa muita ihmisiä.
Yksi haaste on tietysti kuolemantuomiokeskusteluissakin esille usein nostettava kysymys syyllisyyden varmistamisesta. Mossadin agentit tappoivat Lillehammerissa Norjassa marokkolaisen tarjoilijan Chico Bouchikhin heinäkuussa 1973 luullessaan tätä Münchenin olympialaisten verilöylyn arkkitehtiterroristiksi Ali Hassan Salamehiksi. Kun herra Salameh vuonna 1979 vihdoin tapettiin pommilla, kuoli Mossadin operoimassa iskussa kaikkiaan 16 ihmistä, näistä osa täysin sivullisia.
Salamurhissa siviiliuhrien määrä yleisesti ottaen on paljon pienempi kuin sotilasoperaatiossa ja ne kohdistetaan ainakin Israelin tapauksessa varsin perusteellisesti harkittuihin kohteisiin. Vaikka juutalaisvaltion johdon vakuutteluja valinnan eettisyydestä ei uskottaisikaan, on selvää, että kalliita ja monimutkaisia operaatioita ei lähdetä mielellään toteuttamaan kaikenlaisten riviterroristeina pidettyjen hahmojen surmaamiseksi. Edelleen kuitenkin siviilejä kuolee ja selkeän oikeusvaltioperiaatteen toteutumatta jääminen kohteiden valinnassa herättävät eettistä keskustelua.
Palestiinalaiset ja velvollisuusetiikka
Väkivaltailua haikaileva hahmo löytää aina jonkin jalon syyn riehumiselleen. Suojeluvelvollisuus ei voi perustua väittämään, että ollaan ennaltaehkäisemässä terrorin kautta jotakin pahaa jossakin päin maailmaa. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että palestiinalainen väkivalta ei ole yksi yhtenäinen kokonaisuus, joka kätevästi kiteytyisi Hamasin toiminnassa. Kun Länsirannalla juutalaiset uudisasukkaat käyvät kaatamassa palestiinalaisten pienviljelijöiden oliivipuut, voidaan omistajalla katsoa olevan suojeluvelvollisuuteen perustuva oikeus kohdistaa hyökkääjiin voimatoimia. Paperilla ja teoriassa tämä pienviljelijä voi ”soittaa polisiille” tai Israelin armeijalle, joka tulee puolustamaan häntä oikeudettomalta hyökkäykseltä. Länsirannan palestiinalaisten kollektiivinen kokemus on kuitenkin hyvin laajasti se, että armeija ja poliisi ovat yleensä uudisasukkaiden puolella. Jos järjestäytynyt yhteiskunta (Israel) pettää jäsenensä, onko hänellä oikeus ottaa laki omiin käsiinsä?
Suojeluvelvollisuus tietysti edellyttää, että suojelu on jollakin tavalla mahdollista eli, että tehtävät toimenpiteet voivat ainakin teoriassa edesauttaa tulevaa turvallisuutta. Palestiinalaisen oliiviviljelijän tilanteessa tämä on vaikeaa. Väkivaltaa voidaan pyrkiä kohdistamaan suoraan hyökkääjään eli uudisasukkaaseen. Tämä taas lähes vääjäämättömällä varmuudella vain lisää oliivinviljelijän kokemaa oikeudetonta väkivaltaa ja sortoa. Uudisasukkailla on järeämmät aseet, ensiluokkainen sotilaskoulutus ja intoa kostaa vielä kovemmin takaisin. Mitä oliivinviljelijän tulisi velvollisuuseettisesti ajateltuna tehdä? Niellä epäoikeudenmukaisuus ja kärsiä, kuten monet tekevät? Tämä ei tietenkään ole psykologisesti katsottuna kovin helppo tapa, vaikka lukuisat palestiinalaiset näin tekevätkin. Mikäli oliivinviljelijä haluaa kostaa ja muuttaa laajasti tilannetta, hän liittynee vastarintaliikkeeseen. Tämä taas pidentää niin sanottua eettisen oikeutuksen ketjua. Palestiinalaisten vastarintaliike kostaa nimittäin melko usein asianosattomille. Nova-festivaalien tanssivien teinien teurastaminen on varsin hatarasti yhteydessä oliivinviljelijän puiden tuhonneille uudisasukkaille kostamiseen. Se voi tyydyttää kostonjanoa, mutta eettisesti se ei enää ole kovin tukevasti kiinni suojeluvelvollisuudessa.
Hamasin hyökkäys suojeluvelvollisuuden käänteisesimerkkinä
Hamasin toiminta on oppikirjaesimerkki siitä, miten suojeluvelvollisuus käännetään ylösalaisin. Oliivinviljelijän tilannetta voisi laajemmin katsottuna auttaa väkivaltaisuuksien loppuminen ja näin miehityshallinnon julmuuden väheneminen. Toisaalta jokainen hyökkäys Israelin armeijaa tai israelilaissiviilejä kohtaan on omiaan heikentämään palestiinalaissiviilien kohtelua miehitysalueilla. Hyökkäämällä Israeliin teurastamaan siviilejä Hamas samalla käytännössä käynnisti omien siviiliensä joukkosurman ja käsittämättömän inhimillisen kärsimyksen. Kaiken lisäksi Hamas piileskeli siviilien keskellä ihmiskilpien takana ja tunneleissa, jotka se oli rakentanut pitkälti yhteiskuntakehitykseen tarkoitetuilla avustusrahoilla. Kun tähän vielä lisätään se tragikoominen seikka, että Hamasin johto suurelta osin on ilmeisesti elänyt miljonääreinä viiden tähden hotelleissa uhoamassa marttyyriyden kunniaa ja kansansa kärsimystä. (On todettava tähän poikkeuksena, että Hamasin sotilasjohtaja ja Lokakuun 7. iskun pääarkkitehti Jahia Sinwar taisteli ja kuoli luomansa härdellin etulinjassa.)
SEURAUSETIIKKA & SIVIILIUHRIEN MATEMATIIKKA
Teleologinen etiikka eli seurausetiikka korostaa toiminnan lopputuloksen merkitystä. Olennaista on, mitä toiminnasta seuraa ja sen yksi alalaji, utilitarismi, painottaa suurimman kokonaishyödyn periaatetta. Kuuluisa väärin sammutettu -vitsi kuvaa hyvin seurauseettistä painotusta. Tärkeää ei ole se, millä letkulla ruiskutettiin vaan se, että palo lopulta sammui.
Merkittäväksi seurauseettiseksi teemaksi on noussut Israelin sotilasoperaatioiden tuottamat siviiliuhrit ja Gazan elinolosuhteiden tuhoutuminen pommitusten seurauksena. Kysymys siitä, mikä on suurin hyväksyttävä suhde siviiliuhrien ja sotilasuhrien välillä on luonteeltaan utilitaristinen. Onko saavutettava hyöty suurempi kuin siitä koituva uhraus? Kaupunkisodankäynnin tutkimukseen erikoistunut yhdysvaltalainen John Spencer on todennut, että Israelin iskuissa on kuollut poikkeuksellisen vähän siviilejä verrattuna muihin vastaavanlaisissa olosuhteissa suoritettuihin sotilaallisiin operaatioihin. Mikäli Spencer on oikeassa, tämä tukee Israelin toiminnan deontologista oikeutusta ainakin, kun sitä verrataan muihin vastaaviin sotilasoperaatioihin (usein tässä viitataan Mosulin ”puhdistukseen” Isisistä). Toisin sanoen Israel ei nähtävästi pyri siviiliuhrien tuottamiseen. Tämä ei kuitenkaan ratkaise sitä seurauseettistä ongelmaa, että valtava määrä syyttömiä siviilejä kuolee pommitusten ja muiden sotatoimien seurauksena.
Mutta mikä on seuraus, jos siviiliuhrien syntymisen mahdollisuus ehkäisee aina sotilasoperaation suorittamisen? Tällöin jokainen Hamasin taistelija voisi ottaa luotiliivin sijasta kantotelineeseen sylilapsen ja lähteä tämän kannettavan ihmiskilven kanssa teurastamaan israelilaissiviilejä. Kukaan israelilainen sotilas ei voisi ampua hyökkääjää, koska riski osua ihmiskilpeen olisi liian suuri. Gazassa paikan päällä sotatilanteeseen tutustunut yhdysvaltalaiskenraali David Deptula kertoo Forbes -lehteen kirjoittamassaan artikkelissa Hamasin taistelijoiden kulkevan ihmisten joukossa siviilivaatteissa aseettomana. Yhtäkkiä taistelija ottaa aseen tuntemastaan kätköpaikasta ja avaa tulen sotilaita kohti. (2) Ihmiskilpien problematiikkaa pohdittaessa on myös hyvä nostaa esille elokuvateollisuuden ihailema Ranskan vastarintaliike toisen maailmansodan ajalta. Sen toiminta nähdään usein sankarillisena, mutta sekin perustui siviilien taakse kätkeytymiseen. Eli oletuksena on se, että vihollinen pidättäytyy tappamasta siviilejä. Itse kuitenkin siviilivaatteista ammutaan vihollista.
Jossakin kohtaa utilitaristinen sodan matematiikka antaa brutaaliudessaan sietämättömiä suhdelukuja. Israel ei voinut lähteä toteuttamaan samanlaista kansanmurhaa, jolla osmanit (turkkilaiset) tappoivat miljoona armenialaista tai natsit miljoonia juutalaisia. Kaikessa epätäydellisyydessään länsimainen liberaalidemokratia estää melko tehokkaasti kansanmurhia. Vapaahko lehdistö tai media nostaa hallintokoneiston kannalta kiusallisia tapahtumia yleiseen tietoisuuteen eikä silmitön murhaaminen ole yleisesti ottaen suuren enemmistön mielestä hyväksyttävää. Media voi näin esimerkiksi kyseenalaistaa suojeluvelvollisuuteen perustuvan eettisen oikeutuksen joltakin toimelta tai sitten nostaa esille kohtuuttomana pidettävän utilitaristisen hyöty-kustannus-suhteen. Kohtuuton siviiliuhrien määrä traumatisoi myös hyökkääjiä. Erinomainen ja puhutteleva teos tästä on Christopher R. Brownin kirja Aivan tavallisia rivimiehiä, joka kertoo hampurilaisen sotilaspoliisipataljoonan toiminnasta juutalaisten joukkosurmissa toisessa maailmasodassa. Pitkälti perheellisistä reserviläisistä koottu joukko-osasto ei suoriutunut näistä tehtävistä kunnolla, sotilaat oirehtivat vahvasti ja lopulta joukkosurmien tekemiseen täytyi valita psykopaattisia yksilöitä.
Israelin on myös arvioitava seurauseettisessä viitekehyksessä kokonaisoperaation lopputuloksia. Nostattaako Hamasin sotilaallisen toimintakyvyn lamauttamisen myötä syntyneet uhrit ja tragediat uuden vihan aallon, jonka voimalla aseellinen vastarinta hakee uuden muotonsa? On esitetty, että sekä palestiinalaiset että juutalaiset ovat yrittäneet voimakeinoin ratkaista konfliktia eikä kumpikaan ole onnistunut siinä. Kuinka seurauseettistä on yrittää samaa uudelleen ja uudelleen?
MITEN EDETÄ EETTISESTI? – ENTER TOM CLANCY & JEESUS NASARETILAINEN
Tom Clancy oli maailman kuuluisimpia poliittisten trillerien kirjoittajia ja tunnustettu asiantuntija. Kirjoittajana ja tarinan kertojana hän oli jonkun verran jäljessä suosikkiani Ken Follettia tai Frederick Forsythia, mutta tietomäärä, jolle hän tarinansa rakensi, oli vertaansa vailla. Clancyn kirjassa terroristi lensi matkustajakoneella Valkoista taloa päin – ennen 9/11-iskua! Viimeiseksi jääneessä kirjassaan Clancy ”profetoi”, kuinka Venäjä hyökkää Ukrainaan. Ennen vihreitä miehiä Krimillä! Clancy kuoli vuonna 2013. Olen lukenut vuosien varrella melkein koko Clancyn tuotannon enkä osaa nyt eritellä, mikä missäkin kirjassa oli kirjoitettuna.
Palestiina-konfliktiin muistelen Clancyn esittäneen yhdessä kirjassaan mielenkiintoisen ratkaisun. Siinä palestiinalaiset omaksuivat Martin Luther King Jr:n strategian ja protestoivat pasifistisesti vain kynttiläkulkueilla ja täysin ilman väkivaltaa. Israel demokraattisena valtiona ei kestä tällaista kansannousua, väitti Clancy kirjallaan ja tämän itse asiassa tavallaan vahvistaa ex-pääministeri Ehud Barak. Barak kuvaa elämäkerrassaan My Country: Fighting for Israel, Searching for Peace ensimmäisen intifadan aiheuttamaa hämmennystä Israelin hallinnossa ja armeijassa. Ensimmäisessä intifadassa toki oli riehumista ja väkivaltaa mutta lähinnä vain kivien heittelyä. Nobelin rauhanpalkinnon yhdessä Jasser Arafatin kanssa rauhantunnusteluista saanut pääministeri Jizhak Rabinkin hikoili ihmeissään Israelin puolustusministerinä (1984–1990) ensimmäisen intifadan aikana.
Toinen intifada oli väkivaltainen itsemurhaiskuineen ja se käynnisti Mossadin, Shin Betin ja Amanin toteuttaman massiivisen pommi-insinöörien ja palestiinalaisjohtajien salamurhajahdin, joka hiljensi lopulta intifadan, mutta lamautti myös rauhantunnustelut ja ”suvantokauden”. Hyvä esimerkki siitä, miten väkivallan määrä on tavallaan ollut kääntäen verronnollista ratkaisun löytymisen kanssa.
Jeesus Nasaretilaisen ”paradigma” oli sovintokeskeinen. Koston kierteet ja itsepuolustusvastaiskujen kehät eivät katkea ilman anteeksiantoa. Jossakin kohtaa täytyy ohjusiskuun, itsemurhaiskuun, oliivipuiden jyräämiseen tai kahvihuoneen suosikkimukin luvattomaan käyttöönottoon jätettävä vastaamatta. Puristan Jeesuksen etiikan kolmeen kohtaan.
i) Omien tehdasasetusten raadollisuuden tiedostaminen. Psykologi Jordan Peterson on osuvasti huomauttanut, miten me helposti sijoitamme Schindlerin listaa katsellessamme (jonnet-eivät-ehkä-tiedä-tätä-elokuvaa) itsemme Oscar Schindleriksi emmekä keskitysleirin vartijaksi tai johtajaksi. Jeesuksen etiikassa ihmisen tuli kohdata oma pimeytensä, epäeettisyytensä ja petomaisuutensa. Publikaani, joka hakkasi rintaansa hokien: ”ole minulle syntiselle armollinen”, sai lopulta paremmat pisteet kuin eturivin ansioitaan luetteleva fariseus. Konfliktitasolla osapuolten pitäisi pystyä tiedostamaan ja kohtaamaan omat sikailunsa ja rikoksensa.
ii) Armon osoittaminen kostosta pidättäytymällä. Terapiakulttuurissamme anteeksianto mieltyy helposti tunnetilaksi tai redusoituu mielleyhtymän luomaksi hormonivasteeksi. Kun veren akuutti kortisoli/oksitosiini-suhde laskee raja-arvon alle henkilön havaitsemisen yhteydessä, katsotaan anteeksiannon tapahtuneen. Lähi-idän kontekstissa (ja ylipäätään globaalissa perspektiivissä) kyse on enemmän konkreettisesta kostosta pidättäytymisestä. Hyvä esimerkki ilmiöstä on ruotsalaisen toimittaja Johanna Bäckström Lernebyn kirjoittama teos Familjen, jossa hän kirjoittaa Göteborgin alueella vaikuttavan Al Asim rikollisklaanin toiminnasta. Klaanin johtaja, imaami Salim Abu Nizar Al Asim, tunnettiin lähi-itäisten rikollisklaanien sovittelijana Ruotsissa. Ideana on se, että riitoihin tai sotaan ajautuneet klaanit tekevät rauhan nimenomaan lopettamalla koston kierteen. Mitään tunteiden juhlaa ei rauhansopimuksen jälkeenkään osapuolten välillä ole, mutta jää ainakin äidit ampumatta ja suulit polttamatta. ”Niin kuin mekin anteeksiannamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.” Ilman armoa ja anteeksiantamista ei Israel-Palestiina-konfliktikaan helpolla ratkea.
iii) Ihmisarvo ja individualismi. Kun käydään läpi kaikki kertomukset Jeesuksen ja jonkun yksilöihmisen kohtaamisista, voidaan tästä muodostuvassa kokonaisuudessa havaita tietynlainen odotusasetelmien jatkuva kääntäminen. Suuren neuvoston jäsenen Nikodemuksen Jeesus pudottaa tylysti alas jalustalta, syrjityn samarialaisen naisen taas hän nostaa sanomansa airueksi, kylähuoran Jeesus korottaa arvostetun fariseus Simonin yläpuolelle ja niin edelleen. Kollektiivisessa kulttuurissa, jossa ihminen on lähes aina osa klaania, perhettä, kylää tai muuta vastaavaa ryhmittymää, Jeesuksen sanoma on radikaalin individualistinen. Ihmistä vastuutetaan yksilönä mutta samalla hänellä on myös yhtäläinen perusarvo kuin muilla. Niin sanottu kultainen sääntö johtaa yhteiskunnallisesti ajateltuna demokratiaan. Rakastamalla lähimmäistä kuin itseä viestitään naapurilla olevan sama perusarvo kuin itsellä. Lopulta tämä matematiikka johtaa ääni per ihminen -periaatteeseen.
Voimankäyttö on ajoittain perusteltua suojeluvelvollisuuden toteuttamista. Sen tulisi kuitenkin aina tähdätä suuremman ja epäeettisemmän väkivallan estämiseen. Vammalan nimismies totesi järjestysmieskurssin oppitunnilla aikoinaan osuvasti: ”Lyökää kerran, lyökää lujaa, mutta vain kerran!” Ideana oli se, että kostoväkivalta ei kuulu lailliseen, hätävarjeluluonteiseen voimankäyttöön. Jeesus Nasaretilaisen seurue oli niin sanotusti perusaseistautunut (sauvat, miekat) maantierosvoja vastaan, kuten tuohon aikaan oli tapana. Tämä ei ollut ristiriidassa ”posken kääntämisperiaatteen” kanssa. Ideana toisen posken kääntämisessä on lievittää, de-eskaloida, kriisejä ja konflikteja.
VIITTAUKST
(1) If I Were a Palestinian - Haaretz Com - Haaretz.com Akiva Eldar 27 April 2009 Haaretz, Ehud Barak once said: "If I were a Palestinian of the right age, I would join, at some point, one of the terrorist groups. "
(2) On The Ground In Gaza: What I Saw Of Israel’s Military Operations
