TIMO R. STEWART VASTAAN PASI TURUNEN – DEBATTIANALYYSIA ISRAEL-PALESTIINA-KONFLIKTISTA
By Matti Kankaanniemi
JOHDANTO
The Case
Televisiosta Gaza-kriisin myötä tutuksi tullut ulkopoliittisen instituutin vanhempi asiantuntija Timo R. Stewart kritisoi Yle-kolumnissaan kristillisiä sionisteja palestiinalaisidentiteetin kieltämisestä rinnastaen nämä melko raflaavasti Vladimir Putiniin ja Saddam Husseiniin. Hän syytti kristillisiä sionisteja historian vääristämisestä. Teologi Pasi Turunen reagoi Stewartin kolumniin vastakolumnilla (blogiteksti), jossa hän väitti Stewartin syyllistyvän juuri siihen, mistä tämä kritisoi muita: historian vääristämiseen. Keskustelu jatkui (kaikista maailmankaikkeuden foorumeista!) X:ssä ja kuten kuvitella saattaa homma meni tuon X-alustan vuoksi melko haastavaksi seurata. Pyrin kuitenkin ”muinaisten tekstien tutkijana” kokoamaan tästä sellaisen rekonstruktion, jota voisi kommentoida.
Taustaa ja asemointia
Kirjoitan rajatun analyysin tästä debatista ja teen sen akateemista opponointia tyylilajina tavoitellen. Tämä tarkoittaa sitä, että keskityn lähinnä niihin argumentteihin, joita keskustelussa on esitetty. Aihe on noussut osittain mediakritiikkiä käsittelevien luentojeni keskusteluosuuksissa nousseista teemoista. Median tapa konsultoida asiantuntijoita on luonnollisesti hyvä, suositeltava ja välttämätön. Haasteena on kuitenkin se, että näitä asiantuntijoita ja heidän näkemyksiään ei kovinkaan paljon haasteta tavalla, joka kuuluu akateemiseen keskusteluun. Suomessa esimerkiksi vain ani harva on juurikaan perehtynyt Israel-Palestiina-konfliktin historian tieteelliseen tutkimukseen. Siksi pidän erityisen tärkeänä, että Turunen lähti debatoimaan Stewartin kanssa ja haastamaan tätä. Hyvä oli myös, että Stewart vastasi Turuselle jne.
En tunne Stewartia henkilökohtaisesti mutta olen pitänyt häntä varsin hyvänä studioasiantuntijana. Hän on maltillinen, selkeä ja analyyttinen. Toisaalta ymmärrän Israel-ihmisten turhautumaa siihen, että asiantuntijoita valitaan ehkä ihan oikeastikin ainakin lievästi Israel-vastaisista tutkijoista. Tosin syytös- ja solvaustulva, jonka kohteeksi Stewart on sosiaalisessa mediassa (varsinkin X:ssä) joutunut, on täysin kohtuuton ja sekopäinen. On hyvä keskustella asioista ja argumenteista mutta siis nimenomaan lähinnä niistä. Nämä anonyymit X-soturit, Unde86:t ja einarivitunapina:t voitaneen jättää omaan arvoonsa.
Pasi Turunen on kaverini, jota arvostan korkealle monipuolisena teologina ja muutenkin fiksuna ihmisenä. Olen myös sitä mieltä, että median kannattaisi nostaa pro-Israel-puolen asiantuntijoista Pasi mukaan televisioon. Luonnollisesti on kyseenalaista olla kaverin matsin pistetuomarina. Toisaalta sitten kokemuksesta tiedän, ettei Pasi ”mene rikki” siitä, että hänen kanssaan ollaan asioista eri mieltä. Se, että tässä tekstissä keskityn lähinnä puolustamaan Pasia ja kritisoimaan Stewartia, johtuu omasta mielestäni argumenteista ja logiikasta. Avaan kuitenkin tämän asetelman, jotta lukija voi halutessaan pohtia objektiivisuuttani.
Keskityn kahteen osa-alueeseen keskustelusta johtuen siitä, että niistä ensimmäinen on läheinen nykyisen päivätyöni myötä. Touhuan jatkuvasti sopimustekstien, niiden laatimisen, tulkitsemisen ja riittämättömyyden vuoksi kiroilemisen kanssa. Siksi ”miehityksen juridinen status” on mielestäni teemana kiinnostava. Toiseksi akateemisella puolella olen työstänyt koulukuntien tutkimista ja metodologiaa nimenomaan historiantutkimuksessa ja siksi tartun myös rivakalla gesakatamella tuohon uushistorioitsijailmiöön.
OSA 1 - MIEHITYSALUEEN STATUKSESTA
Turunen kirjoittaa:
”Alueen status kv-lain valossa on haastavampi kuin poliittisen kansainvälisen konsensusmantran (EU, YK, NGO:t jne.) valossa voisi luulla. Tämä käy ilmi esimerkiksi ICJ:n varapuheenjohtaja Julia Sebutinden lausunnosta. Sebutinde ei muuten ole israelilainen, vaan ugandalainen. https://icj-cij.org/sites/default/files/case-related/186/186-20240719-adv-01-02-encc.pdf…
Stewart vastaa:
Fakta on, ettei miehityksestä ole mitään vakavasti otettavaa erimielisyyttä.
Turuselta suoraselkäisempää olisi sanoa esimerkiksi niin, että hänestä ihmisten lait ja näkemykset ovat selkeät, mutta eivät nyt merkitse paljoa, koska uskoo Jumalan luvanneen maat Israelille. (19.12.2024 X) ”…viittauksena on linkki Pasi Turusen tekstiin ”Israelille annettu lupaus maa-alueesta on yhä voimassa”, joka on päivätty 15.10.2020.
Seikka 1§:
Minusta Stewartin vastaus jäi sekä hieman hataraksi että muuttui koko keskustelun heikoimmaksi hänen viitattua Turusen teologiseen lähtöoletukseen. Toisaalla Stewart on kuitenkin syyttänyt Turusta siitä, että tämä ”esittää väitteen tutkijan ideologiasta ja pyrkii mitätöimään työt tällä perusteella”. Eikö Stewart tee nyt juuri näin? Hänhän pyrkii mitätöimään Turusen argumentoinnin esittämällä väitteen Turusen ideologiasta sen sijaan, että ottaisi kantaa Turusen esittämiin argumentteihin.
Seikka 2§:
Ymmärrän Stewartin vihjaavan, että Turunen esittäisi näennäisargumentteja yrittääkseen perustella kiveen hakattua, aksiomaattista uskoaan siihen, että Jumala on tuon alueen luvannut juutalaisille. Mutta, Turunen ei tuossa viitatussa tekstissään missään kohtaa kolumniaan väitä nimenomaan Länsirannan kuuluvan jumalallisen lupauksen mukaan Israelille. Ainakin itse luen tuon Stewartin liittämän Turusen alun alkaen RV-lehdessä ilmestyneeseen kolumnitekstin nimenomaan kannanotoksi mm. helluntaiherätyksessä (RV-lehti on helluntailainen) käytävään keskusteluun kristillisestä sionismista ja korvausteologiasta.
En usko, että Turunen olisi kirjoittanut erilaista kolumnia, vaikka Jasser Arafat olisi hyväksynyt Bill Clintonin ja Ehud Barakin tarjouksen omasta Palestiina-valtiosta Länsirannalle ja Gazaan vuonna 2000. Toisin sanoen mikään keskustelussa esitetty tai viitattu ei anna ymmärtää, että Turunen katsoisi teologissionistisen näkemyksensä kumoutuvan (falsifioituvan), jos kaksivaltiomalli toteutuisi. Itse asiassa kristilliset sionistit näkivät vuoden 1948 tapahtumat profetioiden toteutumisena, vaikka tällöin Länsiranta jäi Jordanialle ja Gaza Egyptille. Stewartin kommentti vaikuttaa siis mielestäni virheelliseltä
Seikka 3§:
Luin Turusen argumenttinsa tueksi linkittämän ugandalaisen ICJ:n tuomari Julia Sebutinden lausunnon. Mielestäni se tukee hyvin Turusen näkemystä, jonka mukaan miehitysstatus ei ole ihan yksiselitteinen. Samoin niin ikään Turusen linkittämä kansainvälisen oikeuden asiantuntijan, professori Eugene Kontorovichin pohdinta aiheesta valaisee hyvin vyyhdin sotkuisuutta ja moniselitteisyyttä. (Tosin Kontorovichin aksentti on ajoittain riemastuttavasti täysin identtinen Borat-hahmon englannin kanssa ja kun äänitteen taso vielä on sama kuin 1980-luvulla viiteen kertaan päälleäänitetyn C-kasetin, vain valitut selviävät kunnialla kuuntelusta.)
Jos Stewart olisi halunnut säilyttää objektiivisen asiantuntijaroolin ja viedä pisteet kotiin, hän olisi käsitellyt jollakin tavalla Sebutinden ja Kontorovichin pointteja. Vähintä olisi ollut toteamus, että hänellä ei ole aikaa eikä mielenkiintoa tutustua noihin dokumentteihin tai jättää koko osio kommentoimatta. Nyt hän on kuitenkin ottanut hämmentävän vahvan ja ajoittain aggressiivisenkin aktivistiroolin asiantuntijaroolinsa rinnalle. Tähän hänellä on luonnollisesti täysi oikeus, mutta hyvin esiintyvistä ja artikuloivista asiantuntijoista on paljon kovempi pula kuin aktivisteista. Siksi akateeminen ote kautta linjan parantaisi Stewartin asiantuntijabrändiä.
Seikka 4§:
Turunen esitti maltillisen väitteen varovaisin sanakääntein: ”Alueen status on haastavampi kuin kv-konsensusmantran perusteella voisi luulla.” Minusta Sebutinde ja Kontorovich esittävät riittävän hyvän argumentaation ja ”casen” oikeuttamaan Turusen varovaisen väitteen. Turunen ei väitä ehdottomuudella, että ”alue kuuluu Israelille” vaan ainoastaan, että asia ei ole ihan yksiselitteinen. Stewart sen sijaan ajautuu umpikujaan väittäessään, että Turusen pitäisi myöntää ”ihmisten lakien ja näkemyksen olevan selkeitä”. Mutta ei tuo alueen status kyllä ihan selkeä ole.
Jos nyt oikein karkeasti typistetään ja kiteytetään, voidaan tämä ”Israelin case” kirjoittaa auki seuraavasti.
Israel vetoaa siihen, että aluetta ei voi kutsua miehitetyksi ja vetoaa näkemykseen, jonka mukaan vain vakiintuneelta ja suvereeniksi tunnustetulta valtiolta sodassa haltuun otettuja alueita voidaan kutsua miehitetyiksi. Nyt mikään suvereeni valtio ei kiistatta omistanut aluetta, ja sen vuoden 1948 sodassa miehittäneen Jordanian suorittamaa alueliitosta ei tunnustettu kansainvälisessä yhteisössä (Iso-Britanniaa ja Irakia lukuun ottamatta). Israel vei Jordanialta alueen 1967 sodassa ja vuonna 1988 Jordania lakkasi vaatimasta sitä takaisin. Maiden tekemässä rauhansopimuksessa vuonna 1994 Länsirannan status jätettiin avoimeksi. Esimerkiksi ja vastakohtana Krimin niemimaa oli kaikkien tunnustusten (myös itse Vladimir Putinin) mukaan osa Ukrainan suvereenia valtiota. Näin ollen Venäjän miehitys oli miehitys sanan kaikissa merkityksissä.
KOKONAISUUS 2 - UUSHISTORIOITSIJOISTA
Turunen kirjoittaa:
”Se, että hänen [Stewartin] lähteensä (Pappé, Shlaim, Segev etc.) osoittautuvat johdonmukaisesti radikaaleiksi anti-sionistisiksi uushistorioitsijoiksi kertoo hänen omaksumastaan narratiivista.”
Stewart vastaa:
”Lopuksi ns. uushistorioitsijoihin. Turunen kirjoittaa, että israelilaiset historiantutkijat Ilan Pappé, Avi Shlaim ja Tom Segev ovat ”radikaaleja antisionisteja”. Hän siis esittää väitteen tutkijan ideologiasta ja pyrkii mitätöimään työt tällä perusteella.”
Kommentointia
Minusta Stewart tekee ehkä hieman liian pitkälle menevän oletuksen Turusen ”väittämästä”. Turunen tekee mielestäni ihan osuvan huomion siitä, että Stewart tuntuu tukeutuvan radikaaleihin antisionisteihin, joiksi erityisesti Israelin kommunistiseen puolueeseen kuulunut ja juutalaisvaltion lakkauttamista kannattava Ilan Pappé voidaan lukea. Myös Avi Shlaim kannattaa yksivaltiomallia, jossa sionistisesta juutalaisvaltiomallista olisi luovuttu. Näin ainakin termi antisionistinen pätee. Tom Segev itse kieltää olevansa ”post-zionist” ja kutsuu itseään tarinankertojaksi. Se, kuinka radikaaleja nämä ovat, on tietysti termin ”radikaali” määrittelyhaasteiden vuoksi, hiukan häilyvää.
Mutta Turunen ei katso tämän vielä sinänsä mitätöivän Pappén ja Shlaimin tutkimustyötä vaan viittaa Pappén tutkimuksen ”laaduttomuuden” osoitukseksi professori Benny Morrisin lausuntoon Pappésta tutkijana. Samoin Shlaimin kohdalla Turunen tarjoaa lähteeksi Jonathan Leafin artikkelin “Avi Shlaim’s Revision Chic: The anti-Israel politics and writings of a celebrity charlatan” (Commentary Magazine Feb. 2024). Leaf nostaa ihan huomionarvoisia seikkoja Shlaimin tutkimusta vastaan. Sen sijaan, että Stewart puolustaisi Pappéa Morrisin väittämää vastaan tai Shlaimia Leafin argumentteja vastaan, hän ”oikaisee” ja yrittää syytää Turusta ”ideologisesta niputtamisesta ja mitätöinnistä”. Tämä on kyseenalainen taktiikka.
Historian tutkiminen on narratiivin rakentamista ja monet asiat vaikuttavat siihen, millaisia seikkoja tuohon narratiiviin valitaan, miten tapahtumia selitetään ja millaisia vaikuttumia historian toimijoille oletetaan. Toiset tutkijat pyrkivät selvittämään tapahtumia käytettävissä olevien todisteiden valossa ja lopputulos on usein ehkä hiukan kömpelöstikin etenevä ja raskassoutuinen faktojen virta. Esimerkiksi Benny Morrisin Righteous Victims, Anita Shapiran Israel: A History tai Michael Orenin Six Days of War ovat tätä tyylilajia. Kyseisten kirjojen lukemisen jälkeen on aika vaikea sanoa, kenen asiaa he pyrkivät ajamaan tai missä oli ideologinen vinouma. Toki hekin ovat ihmisiä ja kirjoittavat subjektiivisina olentoina. Ero on kuitenkin merkittävä verrattuna vahvan ideologiseen kirjallisuuteen, kuten vaikkapa kotimaiselta osastolta Risto Huvilan teokseen Miksi Israelista pitää puhua? tai Anna Kontulan kirjaan Muuri.
Pari sanaa Pappésta ja Johan Bäckmann-pisteistä
Pidän Turusen huomautusta ”koulukuntavinoumasta” aiheellisena ja liitän tähän muutaman kappaleen omasta lukukokemukstani koskien nimenomaan Ilan Pappéa, jonka Turunen rinnastaa hauskasti mutta terävästi dosentti Johan Bäckmanniin – joka Imatrasta itään tunnetaan suurena suomalaisuuden tuntijana, ihmisoikeusaktivistina ja akateemikkona. Täällä hänen horinoihinsa suhtaudutaan komediana.
Ilan Pappé kertoo oman versionsa konfliktihistoriasta tuoreessa teoksessaan A Very Short History of the Israel-Palestine Conflict (2024). Kiinnitin sitä kuunnellessani huomiota muun muassa sanan ”brutal” käyttöön (lähinnä vain) Israelin tai juutalaisten toimintaa kuvattaessa. Toisen osapuolen tekemien väkivaltaisuuksien julmuuden ja epäoikeutuksen viestiminen ylimääräisillä ”voimasanoilla” herättää helposti epäilystä tutkijan puolueettomuudesta. Vastakohtana voisin nostaa esille vaikkapa edellä mainitsemani Michael Oranin teoksen Six Days of War: June 1967 and the Making of the Modern Middle East (2002), jossa hän käyttää ilmaisua ”spiral of violence”, mikä viestii kahden osapuolen välisen väkivallan kierteen kiihtymisestä. Ilmauksena tuo spiral of violence/väkivallan kierre usein – kokemukseni mukaan - viestii kirjoittajan vahvasta pyrkimyksestä objektiivisuuteen.
Kolonialistisen narratiivin pakkotunkeminen kuuluu neuvostoliittolaisvaikutteiseen selitysarsenaaliin kuin tapparapipo paikallisotteluun. YK:n kuuluisasta kaksivaltioäänestyksestä vuodelta 1947 Pappé nostaa esille Haitin ja Liberian, joilla oli hänen mukaansa vielä muistissa ”kolonialisoinnin brutaalisuus” (…remembered only two well the brutality of coloniazation such as Liberia and Haiti). Miksi puhun pakkotunkemisesta? Liberia ei ollut minkään eurooppalaisen maan kolonisaatio vaan sitä johti Yhdysvalloista tulleiden entisten orjien ja heidän jälkeläistensä ”eliitti”. Varsinaisesta Afrikan kolonisoinnista on tapana puhua vasta 1800-luvun jälkipuoliskoa, erityisesti kahta viimeistä vuosikymmentä tarkoittaen. Liberia julistautui itsenäiseksi vuonna 1862. On huomionarvoista, että vuonna 1947 – äänestyshetkellä siis – Liberiassa valta oli edelleen tiukasti tämän afroamerikkalaisliberialaisen eliitin käsissä. Heillä tuskin oli paljon muisteltavaa ”brutaalista kolonisaatiosta”, koska ainoa kolonisointi miesmuistiin oli juuri heidän oma kolonisointinsa.
Haiti puolestaan oli orjakapinasta syntynyt valtio, joka kansanmurhasi valkoiset häiritsemästä emansipoituneiden valtioprojektia heti keväällä 1804. Alueen alkuperäisasukkaat, kuten arawakit, oli kansanmurhattu kulkutaudeilla olemattomaksi vähemmistöksi jo kauan ennen Haitin itsenäistymistä. Haiti on ollut pääasiassa mulattieliitin käsissä, jotka eivät oikein millään määritelmällä voi puhua oman maansa kolonisoinnista, koska he olivat orjina välineellinen osa Ranskan kolonisaatioprojektia. Marxilaisleninistiselle viitekehykselle pakkomielteinen kolonialisminarratiivi ja sen pakkotunkeminen erottaa mielestäni Pappén huomionarvoisesti esimerkiksi Morrisista ja Shapirasta.
Vielä yksi tärkeänä pitämäni yksityiskohta, joka särähti korvaan Pappén saarnassa. Hän esittää toteavaan sävyyn ajatuksen, jonka mukaan Bill Clintonin motiivina Israelin ja Palestiinan synnyttämiseen Ehud Barakin ja Jasser Arafatin kanssa oli tarve ohjata huomiota pois Monica Lewinsky -seksikandaalista. Tällainen valtiomiehen motiivien typistäminen ”seksiskandaalin savuverhotoimitukseksi” on naivin mustavalkoista ja typerää. Se myös vie uskottavuutta kahmalokaupalla koko Pappén historian analyysista. On ylettömän vaikea kuvitella, että Bill Clintonilla ei olisi ollut suuria geopoliittisia tavoitteita presidenttikausilleen. Ihan pelkkää toimistotyttöjen vikittelyä varten hän tuskin virkaan pyrki ja pääsi. Varsinkin, kun Pappé itse kunnon protolitonistiseen tyyliin fanittaa aidsiin kuolleen pedofiliapromoottori Michael Foucaultin teorioita. Selvästi Pappé pystyy näkemään Foucaultin filosofiassa hänen seksuaalisista edesottamuksistaan irrallisia ajatuskuvioita. Miksi ei näin Bill Clintonin kohdalla?
Herää siis kysymys, arvioiko Pappé itsenäisyyssodan aikaisia juutalaisjohtajien motiiveja samalla huolimattomuudella ja naivilla mustavalkoisuudella? Myös toisaalla kirjassa ärhäkkä ajatustenlukukyky epäilytti. Ilan Pappén kohdalla siis Johan-Bäckmann-pisteet ovat ensituntemusteni pohjalta selvästi yli viitearvojen. Toki täysiin pisteisiin on hänelläkin vielä matkaa paljon.
VÄITE ”VANHASTA PROPAGANDASTA” JA MUUTA
Stewart kirjoittaa:
”Koko uushistoria termi syntyi siitä, kun arkistojen aukeaminen 1980-luvulla teki mahdolliseksi 1948 tapahtumien kriittisen tarkastelun uusien lähteiden valossa. Historiantutkimuksen keskeinen tehtävä onkin tarkastella aiempia tulkintoja ja kansallisia myyttejä kriittisesti.”
”Uushistorioitsijat eivät muodosta yhtenäistä joukkoa. Lukemani historiantutkijat eivät rajaudu näihin mainittuihin. Se on Turunen itse, en minä, joka näyttää vaativan tutkijoilta mahtumista johonkin ideologiseen sapluunaan. Ei sillä lailla edistetä tutkimusta.”
”Olinkin aikeissa vastata Turuselle, mutta laitan tähän keskeisen pointin. Nämä israelilaiset akateemiset historiantutkijat, joita uushistorioitsijoiksi joskus kutsutaan, ovat 1980-luvulta lähtien olleet aiheensa historiantutkimuksen valtavirtaa. Vaihtoehto on vanhaa propagandaa.”
Kommentointia
Listasin ylle kolme kommenttia/twiittiä Stewartilta. Stewart syyttää Turusta siitä, että tämä ”siis esittää väitteen tutkijan ideologiasta ja pyrkii mitätöimään työt tällä perusteella”. Tässä hän kuitenkin itse toteaa New Historians -koulukunnan vaihtoehdosta (eli Old Historians tai uussionistit), että ”ne ovat vanhaa propagandaa”. Jos tämä ei ole työn mitätöimistä tutkijan ideologian perusteella, niin mitä se on? Minusta Stewartin kannattaisi keskittyä jatkossa karsimaan nämä leimaamisoikotiet koko argumentointiarsenaalistaan.
Olen samaa mieltä (kuten on varmasti Turunenkin) Stewartin kanssa siitä, että historiantutkimuksen keskeinen tehtävä on tarkastella aiempia tulkintoja ja kansallisia myyttejä kriittisesti. Samaan hengenvetoon jatkaisin, että sen yhtä keskeinen tehtävä on arvioida kriittisesti näitä revisionistisia tulkintoja ja marxilaisia, palestiinalaiskansallisia, kristillissionistisia, intersektionaalisia ja ties-mitä-muita-myyttejä. Ajatus, jonka mukaan nämä antisionistiset ja sionistiset uushistorioitsijat olisivat jollakin tavalla ”oikeita tutkijoita”, jotka käyttävät kriittisen analyyttisia menetelmiä ja sitten muut olisivat ”vanhan propagandan edustajia” on ongelmallinen. Professori Raphael Israelin teos Old Historians, New Historians, No Historians (2016) osoittaa osuvasti tässä olevan kyse kiivaasta koulukuntasodasta, jossa molemmilla on annettavaa ja korjattavaa. Samalla hän osoittaa kyllä ainakin minut monelta osin vakuuttaen huomattavia aukkoja antisionistisen uushistorioitsijarivistön paradigmassa. Tämä ei nyt suinkaan tarkoita sitä, että uushistorioitsijat töineen hylättäisiin tai kategorisesti sivuutettaisiin. He ansaitsevat tulla luetuksi, kuulluksi, ymmärretyksi ja haastetuksi samalla tavoin kuin muutkin historiantutkijat. Onhan koko uushistorioitsija nimitys alun perin professori Benny Morrisin kynästä ja hän luki itse itsensä myös kyseiseen ryhmään. Morris on kautta linjan arvostetuimpia Israelin historian tutkijoita. Mm. hänen kanssaan kiivaasti yhteen ottanut aktivistitutkijahybridi Norman Finkelstein on sanonut Morrisin olevan johtava tutkija alallaan.
Stewart myös aivan oikein toteaa, että uushistorioitsijat eivät ole mikään yhtenäinen ryhmä. Esimerkiksi palestiinalaisidentiteettinen professori Nur Masalha fanittaa vahvasti Ilan Pappéa ja kritisoi muita uushistorioitsijoita ylen kiivaasti (Nur Masalha, ”New History, Post-Zionism and Neo-Colonialism: A Critique of the Israeli ´New Historians´.” Holy Land Studies Vol. 10, nr. 1(2011): 1–53). Mashala syyttää näitä uudenlaisten sionististen narratiivien luomisesta. Jos muuten jotakuta kiinnostaa tutustua suomenkieliseen esitykseen näistä koulukuntamittelöistä, niin suosittelen Simon Elon pro gradu -tutkielmaa Juutalaisvaltion kansallinen historiankirjoitus (Turun yliopisto 2022 Elo_Simon_Juutalaisvaltion_kansallinen_historiankirjoitus.pdf;jsessionid=E77E853A45176D4FB75129215BB5D26F).
”Vanhan” kaartin tutkimuksen leimaaminen ”vanhaksi propagandaksi” tuntuu varsin ylimieliseltä. Pitäisi olla varsinainen alan tutkija ja sitten kovia, selkeitä argumentteja tällaisen leimaamisen tekemiseksi. Väitöskirjassaan (Ja Sana tuli valtioksi, 2015) Stewart esittää saman tyylisen kommentin, jossa hän kertoo hyödyntävänsä ”1980-luvulta alkaen syntynyttä uutta – tai oikeastaan ensimmäistä – Israelin syntyaikoja koskevaa kriittistä akateemista historiantutkimusta, joka mahdollistui arkistojen avauduttua (Stewart, s. 37).” Hämmentävää on se, että lähdeviitteenä tähän (perin rohkeaan) väitteeseen on ainoastaan yksi uushistorioitsija Tom Segevin kirja. Eli karkeasti yksinkertaistettuna yksi näistä ”uushistorioitsijoista” toteaa, että kukaan ei ole tehnyt oikeaa tiedettä aikaisemmin mutta mepä tehdään.
Haastaisin Stewartin osoittamaan esimerkiksi emeritaprofessori Anita Shapiran (Tel Avivin yliopisto) edellä mainitsemastani teoksesta Israel: A History näitä ”vanhan propagandan elementtejä”. Onko tosiaan niin, että Anita Shapirankin tutkimustyö alkoi olla ”kriittistä akateemista historiantutkimusta” vasta 1980-luvulta alkaen? Hän väitteli tohtoriksi vuonna 1974.
En ole ihan varma, kuinka syvällisesti Stewart on perehtynyt Israelin historian tutkimukseen ja tutkijakenttään. Sinänsä pieni yksityiskohta ”särähti” hieman tässä suhteessa. Stewart nimittäin väittää, ettei professori Benny Morris olisi vasemmistolainen. (X:ssä 20. joulukuuta) Tämä ei pidä paikkaansa. Morris on itse todennut olevansa vasemmistolainen. Yksityiskohta on pieni mutta merkityksellinen. Koko uushistorioitsija-termi on Morrisilta peräisin ja hän on koulukuntakeskustelun ytimessä. Näin hänen asemoitumisensa poliittisella kartalla on varsin tärkeä tieto. Se on erityisesti sitä, jos samalla jaetaan tutkijoita akateemisiin historiantutkijoihin ja ”vanhoihin propagandisteihin”. Tarkoitus ei ole käynnistää mitään näsäviisasta trivial pursuitia yksityiskohdista, mutta tietysti on tärkeää, että koulukunnat on kunnolla selvitetty, jos niistä puhutaan. Pienenä rinnastuksena mediasuomalainen ilmiö, jossa studioihin ja lehtien sivuille marssitetaan vasemmistoliiton ehdokaslistoilla poukkoilevia ”asiantuntijoita” arvioimaan äärioikeistoilmiöitä. Tilanne on kuin keskivaikeaa akrofobiaa poteva hyönteistutkija kommentoisi myrkkyhämähäkkien muodostamaa uhkaa Torniojokilaakson kalanviljelylle. Tällä ei ole tarkoitus mitätöidä asiantuntijaa (koska silloin loppuisivat asiantuntijat) vaan tiedostaa vinoumariskin suunta.
LOPUKSI
Timo Stewartin ja Pasi Turusen välinen debatti tai kiista käsitti useita muitakin seikkoja. Pidän merkittävänä sitä, että Turunen tunnustaa palestiinalaisidentiteetin olemassaolon. Nimenomaan tämä palestiinalaisidentiteetin häivyttäminen näennäishistorialla oli Stewartin (mielestäni ihan aiheellinen) huoli Ylen kolumnissa. Pitäisin myös ensiarvoisen tärkeänä, että Stewart olisi huolellinen kommentoidessaan kristillistä sionismia, koska nimenomaan se on hänen asiantuntemuksensa ytimessä (väitöstutkimuksen aihe). Samoin toivoisin, että suomalaiset Israel-järjestöt avaisivat selkeästi näkemyksensä palestiinalaisidentiteetistä ja palestiinalaisten ”käsittelystä” heidän edustamassaan ratkaisumallissa – vaikka tuo ratkaisu olisi vain tikvuan eli toiveen tasolla.
Riippumatta näistä tavoitteista keskustelun yksityiskohdissa olisi suotavaa olla tarkkana. Edellä esittämäni perusteella Turunen ”jäi voitolle” niin kutsutun miehitysalueen statusta koskevassaan kommentoinnissa samoin kuin koulukuntamaininnoissa. Molemmat seikat ovat hyvin merkityksellisiä kokonaiskeskustelun (Israel-Palestiina-konflikti) kannalta.
Kommenttini tässä on tarkoitettu opponoinniksi ei henkilömitätöinniksi. Toivon jatkossakin näkeväni Stewartia asiantuntijana mediassa ja toivoisin myös näkeväni siellä Turusta. Kehitysehdotuksena molemmille jättäisin seuraavan ehdotuksen: ”Koittakaa nyt hyvät miehet etsiä mikä tahansa muu alusta kuin tuo parhaimmillaankin vain mammuttijahdin yksinkertaisiin karttakoordinaattiviesteihin ja luolamiesten kännipeijaisten solvausjorinaosioon soveltuva somealusta X.”
Lisää kommentti
Kommentit