Vinosti ja vasemmalta: Hesari Benjamin Netanjahusta

Johdanto

Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu on tämän tästä uutisten pääroolissa. Niinpä onkin luonnollista, että myös Hesari julkaisi hänestä hieman syvemmäksi tarkoitetun profiiliartikkelin. Tehtävään ryhtyi palkittu toimittaja Tommi Nieminen ja tuloksena oli mielestäni aika tavalla vasemmasta laidasta kuvattu mustavalkosilhuetti. Tällä kommentilla en tahdo yhtyä valitukseen median puolueellisuudesta. Erityisesti Israel-Palestiina-kriisissä kiihkeät osapuolethan ovat vahvasti sitä mieltä, että Hesari ja muu media on aina puolueellista ja ”vihollisen propagandan väline”. Sen sijaan kirjoitan ikään kuin tutkijaseminaarin opponentin puheenvuorona Niemisen artikkeliin. Opponoinnissa ei ole tarkoitus arvioida (tai solvata) Niemistä henkilönä vaan arvioida tekstiä ja siinä esitettyjä kantoja niin riveillä kuin rivien väleissä. Kun siis puhun ”katsantokannasta”, teen päätelmän tekstistä muodostuvan vaikutelman perusteella – en vaikkapa Niemisen äänestyshistorian tai yläasteen luokkakuvien.

Tämä puheenvuoroni vaikuttaa epäilemättä Netanjahun puolustuspuheenvuorolta. En kuitenkaan tunnustaudu sen paremmin ”Bibi-faniksi” kuin hänen vastustajakseenkaan. Tuon mukaan Netanjahun oman äänensä, jonka hän esittää omaelämäkerrassaan. On olennaista ottaa huomioon se, mitä kuvattu tai arvioitu ihminen itse esittää motiiveistaan tai miten hän vastaa syytöksiin. Kriittinen analyyttisyys ei tarkoita sitä, että keräillään vain negatiivisia toisen käden tietoja ja rakennellaan niistä jonkinlainen henkilöprofiili.

Kaikkien aikojen kauhukabinetti

Niemisen artikkelin katsantokulmasta kertoo se, että hän kuvaa Netanyahun kokoamaa hallitusta ”kaikkien aikojen kauhukabinetiksi”. Tätä toimittaja korostaa toteamalla sen koostuvan kolmesta ”äärioikeistolaisesta” puolueesta ja kahdesta ”syvän konservatiivis-uskonnollisesta”. On merkillepantavaa, että jollekulle konservatiivisuskonnollinen on kaikkien aikojen kauhua. Myöhemmin artikkelissaan Nieminen jatkaa luettelemalla muita pahisattribuutteja. Hänen mukaansa ”Netanjahun nykyhallitusta luonnehditaan ultranationalistisemmaksi, vanhoillisemmaksi, rasistisemmaksi ja ortodoksijuutalaisemmaksi kuin yhtäkään hallitusta Israelin itsenäisyyden aikana eli vuodesta 1948.” On mielenkiintoista (ja edelleen merkillepantavaa), että ortodoksijuutalaisuus on tässä yhtenä pahisattribuuttina. Sana on heti adjektiivin ”rasistisimman” jälkeen.

Samalla Nieminen kuitenkin ”tietää”, että Netanjahun perhe on maallistunut ja viittaa ”israelilaisten rabbien” huomioineen Netanjahun hokevan Tooran lauseita ”ei uskonnollisuuttaan vaan kalastellakseen ääniä.” Kuitenkin elämäkertakirjassaan Netanjahu korostaa lastensa kanssa säännöllisesti viettämiensä ”Toora-hetkien” merkitystä. Uskontopsykologiassa puhutaan eksintrisestä (ulkoisesta, ei sisäistetystä ja välineellisestä) ja intrinsisestä (sisäistetystä, ”aidosta” ja vakaumuksellisesta) uskonnonharjoituksesta. Se, että teemme vastoin henkilön itsensä väittämää päätelmän hänen uskonnollisuutensa eksintrisyydestä eli välineellisyydestä, on kyseenalaista.

Nieminen on oikeassa siinä, että Netanjahun hallituskoalitiossa on hämmentävän rasistisia aineksia. Tämän käy perusteellisesti läpi 20 vuotta Tel Avivissa asunut Der Spiegel -lehden toimittaja Richard Schneider erinomaisessa, keväällä 2023 ilmestyneessä kirjassaan Die Sache mit Israel.  Schneider kuvaa valtiovarainministeri Bezalel Smotrichin ja sisäisen turvallisuuden ministeri Itamar Ben-Gvirin edesottamuksia ja henkilöhistoriaa, mikä herättää varsin isoja kysymysmerkkejä sen suhteen, miksi Netanjahu voi näiden kanssa muodostaa hallituskoalition. Samoilla standardeilla katsottuna on kuitenkin myös ongelmallista, että Nieminen puhuu ”maltillisesta palestiinalaishallinnosta”. Mahmoud Abbas-linjan ”maltilliset” ovat monella mittarilla tarkasteltuna yhtä rasistisia kuin Smotrich ja Ben-Gvir.

Nieminen ja Lebensraum

Nieminen kirjoittaa: ”Armeijaan hän astui 17-vuotiaana, kaksi kuukautta sen jälkeen, kun Israel oli kesäkuussa 1967 ryhtynyt valloitussotaan kolmea arabinaapurivaltiotaan vastaan. Kuuden päivän sodassa Israel miehitti Golanin Syyrialta, Länsirannan Jordanialta ja Gazan sekä Siinain Egyptiltä. Netanjahu astui teini-ikäisenä siis armeijaan, joka ei tyytynyt puolustamaan Israelin aluetta vaan lähti miehittämään elintilaa.”

Tapa käsitellä niin kutsuttua kuuden päivän sotaa kertoo paljon siitä, millainen narratiivi tai viitekehys kirjoittajalla on aiheen lähestymisessä. Kuuden päivän sodan kutsuminen ”valloitussodaksi” ei oikein täytä objektiivisen, tutkivan journalismin vaateita. Sodan syistä ja tarkasta aloittajasta kiistellään historiantutkimuksessa, mutta väite ”elintilan valloittamisesta” oikaisee kovin monta tutkimuksellista mutkaa. Sionistisen version (näin esim. Tel Avivin yliopiston juutalaisen historian emeritaprofessori Anita Shapiran teoksessa Israel: A History) mukaan arabimaiden yltyvä sotaretoriikka ja lopulta kansainvälisen lainsäädännön casus belliksi (sodan syyksi) hyväksymä, Egyptin toteuttama Israelin laivaliikenteen sulkeminen Tiranin salmella johti siihen, että Israel päätti puolustautua tekemällä ennaltaehkäisevän iskun. Lisäksi Egyptin johtaja Nasser oli siirtänyt toukokuussa 1967 joukkojaan Israelin vastaiselle rajalle, mikä katsottiin Israelin puolella uhkaavaksi ja sotaa valmistavaksi eleeksi. Israelilainen historioitsija Benny Morris kuitenkin toteaa, että sodan syntyä kiihdytti olennaisesti Neuvostoliitto, joka valehteli arabiliittoumalle Israelin valmistelevan hyökkäystä Syyriaan.

Valloitussota-hypoteesia vastaan puhuu voimakkaasti se, että Israel yritti suostutella Jordaniaa pysymään irti sodasta. Tämä on minulle alan kirjallisuudesta muodostuneen käsityksen mukaan kiistatonta. Jordan-joen länsiranta, eli tuo kuuluisa Länsiranta, oli nimenomaan Jordanian alueella ja näin ollen Israel ei siis millään muotoa tavoitellut tuota aluetta itselleen. Golanin kukkuloiden valtaaminen taas on selvä sotilaallinen toimenpide. Sieltä oli ammuttu jatkuvasti Galilean kibbutseja, uhattu Israelin vedensaannin keskeistä lähdettä ja toisaalta sen valtaaminen tarjosi Israelille mahdollisuuden tarvittaessa hyökätä nopeasti Damaskokseen, Syyrian pääkaupunkiin. Se, että Golania olisi lähdetty valtaamaan Lebensraumiksi, elintilaksi, on mielestäni epäuskottava selitys. Entä Siinain niemimaa? Vaikka toki Siinain valtaaminen laajensi valtavasti Israelin aluetta ja sinnekin rakennettiin uudisasutuksia, on sotilaallinen motiivi todennäköisempi. Israel rakensi Siinaille Suezin kanavan rantaan ensimmäisen puolustuslinjan Egyptiä vastaan. Näin puolustus sai syvyyttä ja myös varustautumisaikaa Egyptin mahdollisesti hyökätessä (kuten se 6 vuotta myöhemmin tekikin). Rauhansopimuksessa Egyptin kanssa Israel luopui Siinaista kokonaan.

Niemisen väittämässä ei oteta huomioon alueen kokoa ja sodankäynnin lainalaisuuksia. Israelin pienen alueen puolustaminen edellyttää rintaman siirtämistä kauemmas omalta alueelta. Siinä missä suomalainen puolustusdoktriini on ollut syvyyden hyväksi käyttäminen eli vihollisen edessä perääntyminen ja sivustaiskut, israelilaisessa doktriinissa perääntyminen on käytännössä mahdotonta. Tulee Välimeri vastaan. Olen pitkään pohtinut, käyttääkö Nieminen tarkoituksella juutalaisia syvästi loukkaavaa, natsien retoriikkaan kuuluvaa ilmausta ”elintila”. Israelin rinnastaminen natseihinhan on tunnettu tapa iskeä juutalaisia vyön alle.

Militantti kovanaama?

Nieminen kirjoittaa: ”Netanjahun kaltaiset militantit kovanaamat ovat käytännössä koko 2000-luvun puhutelleet isoa osaa Israelin äänioikeutetuista. Maa on liukunut pitkään sionistisen oikeiston aikakauteen. Työväenpuolueen valta-aika sammui 1990-luvulle – ja siihen hiipuivat aidot neuvottelut Lähi-idän rauhasta ja kahden valtion mallista, jossa palestiinalaisilla olisi oma valtionsa.”

Nieminen kutsui siis kuuden päivän sotaa ”valloitussodaksi”, jonka tarkoituksena on ”elintilan” hankkiminen. Hän myös heittää synkkää varjoa Israelin oikeiston ylle. Kuitenkin itsenäisyyssota, Suezin kriisi, kuuden päivän sota, näännytyssota, Jom Kippur -sota ja lukemattomat erikoisoperaatiot palestiinalaistaistelijoita vastaan käytiin ja tehtiin nimenomaan vasemmistolaisen työväenpuolueen johtaessa Israelia. Vasta vuonna 1977 Israelissa oikeisto astui ensimmäistä kertaa valtaan ja oikeistolainen pääministeri Menachem Begin solmi rauhansopimuksen Egyptin kanssa. Oikeistolainen Netanjahu taas onnistui kirjoittamaan rauhansopimukset Arabiemiraattien, Sudanin, Marokon ja Bahrainin kanssa. Jordanian kanssa rauhansopimuksen kirjoitti työväenpuolueen pääministeri Jitzhak Rabin. Toisin sanoen rauhansopimukset menevät oikeistolle pistein 5–1. Narratiivi, jossa rooleissa ovat rauhantahtoinen vasemmisto ja sotaisa oikeisto, ei oikein osu kohdalleen Israelin historiaa kuvattaessa. Todellisuus on sekavampi. On myös huomattava, että sionistinen liike oli monelta osin hyvinkin vasemmistolainen, joten ilmaisu ”sionistinen oikeisto” on hieman omituinen. Lähtökohtaisesti suurin osa israelilaisista vasemmalta oikealle ovat olleet ja ovat sionisteja.

Niemisen väite siitä, että aidot neuvottelut olisivat hiipuneet 1990-luvulle, on virheellinen. Yhdysvaltojen presidentti Bill Clinton ja Israelin pääministeri Ehud Barak tarjosivat vuonna 2000 Arafatille avokätisintä rauhansopimusta koko konfliktin historiassa. Tästä paremmaksi pisti vielä oikeistolainen Ehud Olmert vuonna 2008. Oikeistolainen Ariel Sharon taas antoi Gazan palestiinalaisille, tai ainakin poisti alueelta juutalaissiirtokunnat. Luonnollisesti palestiinalaismielisillä on oma selityksensä sille, miksi he eivät hyväksyneet näitä rauhantarjouksia. Tämä ei kuitenkaan ole tässä kohtaa olennaista vaan israelilaisosapuolen aktiivisuus ja passiivisuus rauhan tarjoamisessa.

Onko Niemisen luonnehdinta ”militantti kovanaama” oikea Netanjahusta? Sekä palestiinalaisille rauhaa ja alueita tarjonnut Ehud Barak että Netanjahu ovat molemmat entisiä Sajeret Matkalin kommandoja. Vasemmistolaisella Barakilla on vielä paljon kovempi kovanaama-ansiolista kuin Netanjahulla. Barak oli mukana mm. legendaarisessa Operaatio Entebbessä ja nousi yleisesikunnan johtajaksi. Hänen elämäkerrassaan seikkailuita kerrotaan yksityiskohtaisesti ja pitkään (Ehud Barak My Country, My Life, Fighting for Israel, Searching for Peace, 2018) Barak on myös kolmen eniten kunniamerkkejä saaneen israelilaisen sotilaan triossa. Oslon rauhaprosessin dynamo ja Nobelin rauhanpalkinnon saanut vasemmistolainen pääministeri Rabin oli sotasankari, ja saman puolueen ”siviili” Shimon Peres Israelin ydinaseohjelman pääarkkitehtejä. Kovanaamoja nämä ovat olleet vähiin päin kaikki, jos taustoista nostetaan esiin sotilastaustaa. Mutta olisiko saatavilla muuta kuin sotasankareita? Nostan rinnastuksena tähän Suomen presidentti Mauno Koiviston esimerkkinä tilastollisesta ilmiöstä. Oliko Koivisto ”militantti kovanaama”? Hän oli sota-aikana legendaarisen Lauri Törnin jääkäreissä, mikä tavallaan oli lähellä Israelin erikoisjoukkoja. No, presidentit ovat yleensä 50–70-vuotiaita ja näin ollen ajanjaksolla 1970–1990 oli luonnollista, että tasavallan presidentti oli sotaveteraani. Sama dynamiikka toimii Israelissa. Suuri osa miehistä on vähintään yhden sodan veteraaneja ja asevelvollisuusarmeijan johtajuuskoulutussysteemi poimii lahjakkaita johtajia tehokkaasti vaativiin sotilastehtäviin.

Netanyahu ja palestiinalaisvaltio

Niemisen mukaan ”Palestiinalaisvaltio on Netanjahulle vastenmielinen ajatus”. Ihan näin yksioikoisesti en kuitenkaan asiaa ilmaisisi. Netanjahu on nimittäin toistamistaan toistanut kahta perusteesiään liittyen palestiinalaisvaltioon: a) Palestiinalaisvaltion tai sen aihion on tunnustettava Israelin olemassaolon oikeutus, ja b) sotilaallinen hallinta Jordan-joelta Välimereen on oltava Israelilla. Se, miksi näillä ehdoilla toimivaa itsehallintoa nimitetään, on Netanjahun mukaan hänelle yhdentekevää.

Asiaa olisi, ainakin tieteellisen historiantutkimuksen puitteissa, mielekkäintä katsoa eri tulokulmilta ja ottaa huomioon myös Netanjahun ja muiden ”haukkojen” perustelut politiikalleen. Nieminen kuitenkin redusoi politiikan valtapeliksi todeten, että Netanjahun näkökulmasta ”suuri riski on se, että palestiinalaisilla olisi kansainvälisesti uskottava hallinto.” Tämän vuoksi, kirjoittaa Nieminen, ”Netanjahulle on ollut tärkeää heikentää Länsirannan maltillista palestiinalaisjohtoa ja presidentti Mahmoud Abbasia.”

Netanjahu itse pitää ongelmallisena sitä, että aitoa maltillista palestiinalaisjohtoa ei (hänen mukaansa) oikein ole olemassa. Kun presidentti Trump alkukaudestaan intoili rauhan rakentamiseksi, Netanjahu tiimeineen näytti Trumpille videon Mahmoud Abbasin lausunnoista. Englanninkielisessä versiossa Abbas korosti rauhaa ja rakentavuutta, mutta arabiankielisessä lausunnossaan oli täysillä tuhoamassa juutalaisia. Tämä muutti Netanjahun mukaan Trumpin katsantokulmaa Palestiina-konfliktiin. Oliko tässä kysymys pyrkimyksestä heikentää maltillista palestiinalaisjohtoa vai paljastaa näennäisesti maltillisen palestiinalaisjohdon kaksinaamaisuus?

Me, jotka olemme lukeneet Hatikvaa hyräillen Leon Uriksen romaanit Hadzi, Mila18, Exodus ja Mitlan sola ja täydentäneet tätä kuutiollisella Mossadin hard-core-actionia, katsomme luonnostamme konfliktia sionistisin silmin. Tätä näkökulmaa on hyvä haastaa tutustumalla niin kutsuttujen historiajim hadashim eli Israelin ”uusien historiotsijoiden” tuotantoon. Esimerkiksi historioitsija Benny Morrisin teos Righteous Victims osoittaa tarkan tieteellisen historiantutkimuksen puuduttavan vakuuttavalla vyörytyksellä, miten ihmismielen pahuutta ja kavaluutta on niin kipan kuin keffajahuivin alla. Esimerkiksi Israelin kuolemanpartioiden toiminta Etelä-Libanonin miehityksessä voi naarmuttaa rajusti sinivalkosionistista Daavid-Goljat-narratiivia. Samalla haastaisin kuitenkin myös ”ihmisoikeusvasemmiston” arvioimaan monipuolisemmin konfliktivyyhdin olemusta. Tähän kuuluu se, että kriittisen rotuteorian hälytysvalojen vilkkumisen uhalla pohditaan palestiinalaisjohdon dipsykheiaa, kaksinaamaisuutta. Puhutaanko amerikaksii puhutaan rauhaa ja arabiaksi sotaa?

Netanjahu ja korruptiosyytteet

Nieminen syyttää Netanjahua populistisesta uhriutumisesta: ”Netanjahu on vastannut syytteisiin populismin opeilla eli uhriutumalla. Hän on verrannut syytteitä Verisyytöksiin, keskiajan eurooppalaiseen myyttiin, jonka mukaan juutalaiset murhasivat kristittyjä lapsia ja sekoittivat näiden verta pääsiäisleipään, matsaan.”

Pääministeri Netanjahua vastaan on nostettu vuosien varrella useita syytteitä korruptiosta. Erilaisia tutkintoja on myös rauennut, joista absurdeimpia Netanjahu kuvailee (luonnollisesti) elämäkertakirjassaan. Netanjahun itsensä mukaan syytteet ovat perättömiä ja nousevat Israelin raa´asta poliittisesta kulttuurista. Jos tämä on oikeasti Netanjahun mielipide, miten hänen Niemisen mielestä pitäisi puolustautua välttääkseen ”populistiopillisen uhriutumisen”? Syyttömänä syytettynä oleminen on nimittäin viheliäistä hommaa, totean kokemusasiantuntijan äänellä. Minusta ainakin Netanjahun tapa käsitellä syytteitä kirjassaan oli järkevä, tasapainoinen ja ymmärrettävä. En tietenkään pysty sanomaan, onko hän oikeassa ja puhuuko hän totta. Tätä ei tiedä tietenkään myöskään toimittaja Nieminen. Omakohtaisesta kokemuksesta tiedän, että erilaiset syyttäjän masinoimat ”tutkintakoneistot” voivat jauhaa mitä absurdeimpiakin ideoita pitkään. Kun mitään ei löydy, aletaan etsiä uutta ja takerrutaan jopa koomisiin oljenkorsiin syytejahdin oikeuttamiseksi. Israelin kovassa nousussa miljardiluokan kaupoilla kiitävä talous ei oikein suuruusluokan suhteen istu yhteen näiden väitettyjen ”korruptiotekojen” kanssa. Hiukan tulee mieleen pääministeri Marinin ”aamiaiskorruptio”, jossa pöyristeltiin sitä, söikö Emma-tytär banaanijugurttinsa Suomen tasavallan piikkiin. Jos poliitikko saa ”lahjuksen” sikareina ja samppanjana, ollaan parhaimmillaankin tekemisissä melkoisen näpertelyn kanssa. 

Oikeistopopulisti?

Niemisen mukaan ”jo 1990-luvulla Netanjahu toi oikeistopopulismiin monet sellaiset keinot, joita Trumpin Erdoganin ja Orbanin kaltaiset valtiojohtajat ovat 2000-luvulla käyttäneet.” Termi ”populisti” on hankala määritellä. Sillä periaatteessa tarkoitetaan poliitikkoa, joka kosiskelee kansaa löyhällä, tyhjiä lupauksia vilisevällä lyhyen tähtäimen politiikalla. En ole varma, onko reilua kutsua Netanjahu populistiksi. Hän nimittäin käynnisti talousministerinä Israelissa tiukan talouden uudistamisohjelman, lakkautti monopoleja ja taisteli ammattiliittoja vastaan nostaen maan talouden merkittävään kasvuun. Oikeistohallituksen tiukentaessa naruja on syytökset populismista hieman kyseenalaisia. Itse tiukan linjan talouspolitiikkaa edustava Nobel-tieteilijä Milton Friedman kehui Netanjahun talousuudistuksia. Juuri talousuudistukset ovat Netanjahun intohimo ja Israelin talouden kasvu Netanjahun valtakaudella on ollut voimakasta. The Economist -lehti arvioi Israelin OECD-maiden neljänneksi menestykkäimmäksi taloudeksi vuonna 2022.

Lukiessani Netanjahun elämäkerrasta hänen intoutunutta selitystään talousuudistuksista mieleen tuli kokoomusministeri Arto Satosen kirja Hyvinvointivaltion pelastusoppi. Tuntuisi omituiselta kutsua Satosta ”populistiksi”, kun hän perustelee poliittisen ohjelmansa, mikä tarkoittaa myös epäsuosittujen toimenpiteiden tekemistä pakon edessä. Se, että Netanjahua käsittelevässä artikkelissa ei viitata lainkaan hänen talouspolitiikkaansa ja Israelin talouden menestystarinaan, on nähdäkseni iso puutos.

Netanjahun psykoanalyysissä

Nieminen nostaa esille ehkä hieman irrallisesti ja sen enempää selittelemättä Netanjahulle diagnosoimansa trauman ja kirjoittaa: ”Netanjahussa on pieni annos lännenelokuvien klassista huuliharppukostajaa. Hän kantaa sisällään lähes 50 vuotta vanhaa sukutarinaa, henkilökohtaista traumaa. Hänen isoveljensä Yonaton Netanjahu oli Israelin erikoisjoukkojen eversti, joka kuoli palestiinalaisterroristien lentokonekaappauksessa Ugandassa kesäkuussa 1976.”

Sajeret Matkalin entinen komentaja (ja myöhemmin pääministeri) Ehud Barak kuvaa Netanjahun veljesten olleen hyvin läheisiä. Myös Netanjahun omaelämäkerrassa Jonatania kuvataan paljon ja ylistävin sanakääntein. On kuitenkin melkoista säkkituolisykolokiaa lähteä tästä rakentelemaan kostoteorioita. Onhan tunnettua, että nuorena kuolleiden omaisten muistoa kirkastetaan ja näistä muodostuu eräänlaisia lähipiiripyhimyksiä. Psykobiograafisesti ajatellen mielenkiintoisempi olisi analysoida Netanjahun isäsuhdetta. Omaelämäkerran perusteella hänellä vaikuttaa olleen erittäin läheinen suhde isäänsä, jota hän myös monisanaisesti ylistää. Ehud Barak kuvaa Netanjahun veljesten isäihailua jopa teinimäiseksi. Tutkimusnäyttö isäsuhteen vaikutuksesta ihmisen psykologiseen kestävyyteen on vahvaa. Netanjahun ”paavoväyrysmäistä” sitkeyttä ihmetellessä voi paineensietokyvyn taustoja hakea sekä geeneistä että kasvatuksesta. Jälkimmäisen osalta isä-Netanjahun merkitys on mitä ilmeisin. Luonteeltaan Netanjahu vaikuttaa Big Five -teoriaa mukaillen ”matalasti myötäilevältä” eli ei erityisen myöntyväiseltä (low in agreeableness).

Lopuksi: Oliko lokakuun 7. päivän verilöyly Netanjahun ”kohtalokas virhe”

Israelin turvallisuuskoneisto teki kohtalokkaan virheen. Mutta missä määrin pääministeri Netanjahua voidaan pitää tähän syypäänä? Periaatteessa ylin johto on viime kädessä vastuussa prosessien toiminnasta eikä Netanjahu ole kuulemissani haastatteluissa sysännyt vastuuta itseltään vaan todennut, että asiat tullaan aikanaan tutkimaan. Vuoden 1973 Jom Kippur sodan jälkeen Israelissa putosi poliittisia päitä, kun vastuullisia tiedustelulaiminlyönteihin etsittiin ja löydettiin. On paljon mahdollista, että näin tulee käymään myös tällä kertaa. Voiko Netanjahu kuitenkin puolustautua toteamalla: ”Ma ani amarti?” – mitä minä sanoin? Netanjahu vastusti raivokkaasti Israelin vetäytymistä Gazasta vuonna 2005. Hänen mukaansa se oli mitä suurin virhe. Lokakuun seitsemännen päivän terroriverilöyly osoitti kohtalokkaasti Netanjahun olleen, ainakin puolittain, oikeassa.

.