Saako naista lyödä? - Ajatuksia Väkivaltatutkimuksesta

by Matti Kankaanniemi

Johdanto

Tutkimus miesten asenteista naisiin kohdistuvaan väkivaltaan on herättänyt pirteää somekeskustelua. (Tutkimustulokset_kaikki graafit) Aihe ja sen taustalla oleva tahtotila ovat tärkeitä. Oikeastaan kukaan tutkimusta kritisoinut ei ole tietääkseni puolustanut ”naisten hakkaamista” mutta itse tutkimuksen suoritustapa ja siitä tehdyt johtopäätökset ovat olleet myllytyksen kohteena. Erinomaisen lyhyehkön analyysin tutkimuksesta on kirjoittanut sosiologin professori Jukka Savolainen (https://www.verkkouutiset.fi/a/jo-riittavat-valheet-naisiin-kohdistuvasta-vakivallasta/?s=03#989e229e). 

Tutkimuksen yhtenä tavoitteena on sen tekijöiden mukaan se, että ”tutkimustiedon avulla voidaan puuttua väkivallan juurisyihin”. Mielestäni tämä käsillä oleva tutkimusraportti ei oikein tuottanut tietoa lähisuhdeväkivallan juurisyistä. Pyrin tässä tekstissä perustelemaan, miksi väitän näin.

On tietysti sietämätöntä, että ihmiset joutuvat elämään lähisuhdeväkivallan uhreina. Se, että asialle yritetään tehdä edes haparoiden jotakin, on kaikin puolin suotavaa. Kun nyt kritisoin tutkimuksen kysymyksenasetteluita ja johtopäätösten tekotapaa, olkoon se ensisijaisesti kehotus terävöittää tutkimusta tieteellisestä näkökulmasta. Samalla pohdin hieman myös väkivallan käsitettä ja sen hieman hankalasti tavoitettavaa henkistä ulottuvuutta.

Oma tulokulmani aiheeseen

Mistä tulokulmasta lähestyn aihetta? Käyn tätä hieman läpi, koska se ovat nähdäkseni merkityksellisiä aiheen käsittelyn kannalta.

En pidä eettisesti oikeana henkisen tai fyysisen väkivallan käyttöä parisuhteessa sen paremmin miehen kuin naisen puolelta. En myöskään pidä mielekkäänä lasten fyysistä kurittamista. Jotta en sytytä liekkeihin mitään ylisukupolvisia kansantuomioistuimia, tarkennan, että 1970-luvulla koivunoksalla suoritetut rituaaliselkäsaunat eivät olleet mitään oikeaa fyysistä kuritusta. Ainoa minuun lapsuudessa fyysistä väkivaltaa kohdistanut aikuinen oli ala-asteen opettaja, joka raivopäissään iski pääni tiiliseinään.

Olen harrastanut kymmeniä vuosia kamppailulajeja, toiminut alalla valmentajana ja vetänyt myös erilaisia itsepuolustuskursseja. Väkivallan fyysinen puoli on sitä kautta tullut suhteellisen tutuksi. Se, miten täyskontaktilajien harrastaminen nähdäkseni vähentää väkivaltaa ja sen vakavuutta, olisi oman blogitekstinsä aihe. (Vapaaotteluharjoittelu rinnastuu henkisen ärhäkkyyden osalta kokemukseni mukaan sulkapalloon ja pianonsoittoon.)

Lähisuhdeväkivalta on ilmiönä ehkä tutuin pastorin työn myötä. Olen kuunnellut satoja tunteja synkkiä ja karuja ihmiskohtalovyörytyksiä, jossa tätäkin aihetta on useasti sivuttu. Samalla kärkkäys suoriltaan tuomita ja paheksua ”niitä pahoja” on vuosien varrella tylstynyt aika paljon. Ihmiselämää tuntuu olevan aika vaikea jonglöörata pudottamatta palloja aika ajoin.

Olen jossakin määrin perehtynyt aihetta käsittelevään tutkimukseen, mutta en missään tapauksessa ole alan asiantuntija. Tutkimusmetodologian osalta varmaan täytän jonkinlaisen puoliammattilaisen kakkosdivaripelaajan roolin.

Väkivallan määrittelystä

Tutkimuksesta näytti puuttuvan väkivallan selkeä määrittely. Viranomaiset puhuvat mielellään voimankäytöstä silloin, kun ihmistä pakotetaan fyysisin keinoin alistumaan tai tämän muihin kohdistamaa fyysistä väkivaltaa estetään niin ikään fyysisesti. On ilmeistä, että tutkijat eivät tarkoittaneet viranomaisvoimankäyttöä tai hätävarjelutilanteita puhuessaan väkivallasta. Tämä olisi ollut hyvä nostaa käsitteiden määrittelyn muodossa selvästi esille.

Selvästi sairaalahoitoa vaativa, vahingoittava tai vaurioittava, tai peräti hengenvaarallinen fyysinen väkivalta on oma selkeähkö väkivallan kategoriansa. Suurin osa lähisuhdeväkivallasta ei kuitenkaan jäsenny tähän kategoriaan. Kevyemmän tason fyysistä väkivaltaa ovat esimerkiksi mustelmia ja ruhjeita tuottava hakkaaminen käsivarsiin, selkään ja jalkoihin, hiusten repiminen, ravistelu, läpsiminen, retuuttaminen ja heittely. Päähän lyömisen luokittelisin raskaaksi fyysiseksi väkivallaksi. Amatöörinkin viuhtomalla nakkikioskiheijarilla voi saada pahaa jälkeä aikaan, jos sillä osutaan leuan sivuun. Tästä nimittäin voi helposti seurata tasapainon menetys ja takaraivon iskeminen lattiaan tai maahan, mikä on nyrkkitappeluiden (hengen)vaarallisin ilmiö.

Väkivaltaa ei voida kuitenkaan mitata vain fyysisillä vaurioilla. Sen aiheuttama psykologinen kuormitus on myös varsin merkittävä. Erilaisten ilmiöiden psykologista haitallisuutta tutkitaan usein sen aiheuttamaa traumaperäistä stressihäiriötä (PTSD, post-traumatic stress disorder) selvittämällä. PTSD liittyy usein äkillisiin ja odottamattomiin tai erityisen vaarallisiin uhkakokemuksiin, kuten sotaan, terrori-iskuihin, pahoinpidellyksi tulemiseen, raiskauksiin, seksuaaliseen hyväksikäyttöön jne. Elokuvateollisuuskin ammensi aiheesta ja monissa 1980-luvun toimintaelokuvissa PTSD oli taustateemana. Hyvänä esimerkkinä Mel Gibsonin tähdittämät Tappava ase -elokuvat ja erityisesti legendaarinen First Blood (Rambo 1) -elokuva, joka perustui David Morrellin romaanin First Blood (1972) huomattavasti rankempaan PTSD:n kuvaukseen. (Oli sen verran synkkä lukukokemus, että täytyi katsoa monta jaksoa Viirua & Pesosta tasapainoon pääsemiseksi.)

Asenne ratkaisee – henkinen väkivalta ja väkivallan henkisyys

Täyskontaktikamppailulajeissa muodostuu erikoisen kiinteitä ystävyyssuhteita sparrauskavereiden kanssa, vaikka aiheutamme salilla toisillemme kaikenlaisia fyysisiä vaurioita, mustelmia, kolotuksia jne. Kun raskassarjalainen sparrauskaverini Tommi moukaroi minua keski-ikäisten liikemiesten toimintaterapiasessiossa (MMA-veteraanien treenit), lyönneissä on valtava liike-energia, mutta niiden taustalta puuttuvat henkisen väkivallan elementit; viha, uhkailu, halveksunta ja mitätöinti. Parisuhdeväkivallassa taas (fysiologisesti) sinänsä mitättömät läpsimiset voivat vahingoittaa syvästi nimenomaan toiminnan viestittämän vihan ja halveksunnan vuoksi.

Olin monissa jumalanpalveluksissa saarnaamassa ja kerran jopa televisiossa ”asioita tuntemassa” silmä mustana vapaaottelutreeneistä. Panda-lookiini ei sisältynyt häpeää eikä stigmaa (pikemminkin ehkä päinvastoin). Perheväkivallan mustelmiin taas liittyy syvä sosiaalinen häpeä ja ympäröivän yhteisön säälin ja halveksunnan sekainen ”sääliksyntä”. Mustan silmän aiheuttama sosiaalinen vaste riippuu siis muista asioista kuin turvotuksesta tai värikartan luonteesta. Lähisuhdeväkivallassa on mukana merkittävä sosioemotionaalinen tekijä, joka osaltaan syventää ilmiön traumaattisuutta.

On siis olemassa tavallaan melko rajua fyysistä väkivaltaa, johon ihminen alistuu vapaaehtoisesti ja joka ei aiheuta henkisesti vaurioita. Ratkaisevan tärkeässä osassa on siis se henkinen ilmapiiri ja viestintä tai signalointi, johon fyysinen väkivalta yhdistyy. Tämä korostaa henkisen väkivallan osuutta myös lähisuhdeväkivallassa. Esimerkiksi Dokkedahl ja muut havaitsivat tekemässään meta-analyysissa vahvan yhteyden henkisen lähisuhdeväkivallan ja traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) välillä (1). Olen seurannut lähisuhdeväkivaltatapauksia, joissa uhrin kannalta henkinen väkivalta on ollut jopa melko rajua fyysistä väkivaltaa pahempaa.

Henkisen väkivallan tarkka määrittely on kuitenkin melko vaikeaa. Missä menee niin sanotun normaalin riitelyn ja henkisen väkivallan raja? Kulttuurissamme, jossa dramaattinen uhriutuminen ja loukkaantuminen on muotia, henkinen väkivalta kokee käsitteenä helposti samanlaisen inflaation kuin aikanaan narsistinen persoonallisuushäiriö. ”Meiän Pertti ei puhu tunteista, Pertti on varmasti narsisti”. Kuuluisa avioliitto- ja -erotutkija John Gottman on käsitellyt mielenkiintoisesti näitä riitelyn asteita ja asteettomuuksia erityisesti teoksessaan Fight Right (2024).

Joissakin yhteyksissä henkisen väkivallan määrittelyyn on liitetty vahingoittamisen tarkoituksellisuus. Esimerkiksi Nollalinja-niminen toimija määrittelee ilmiön seuraavasti: ”Henkinen väkivalta ilmenee henkilön psyykkisen hyvinvoinnin tahallisena vahingoittamisena.” Aihe on tietysti laaja ja sitä on paljon työstetty psykologisessa tutkimuksessa. Jonkinlaisena rautalangasta väännettynä mallina olen hahmotellut sellaista metodia, jossa ihminen pyrkii kohdistamaan parisuhdeosakastaan kohtaan parempaa käyttäytymistä kuin 90 % kohtaamistaan ihmisistä. Vastaavasti, jos ihminen kohtelee 90 % kohtaamistaan ihmisistä paremmin kuin omaa partneria, ollaan asenne- ja käyttäytymistasolla vähintään liukumassa kohti henkistä väkivaltaa.

Väkivallan ansaitseminen pukeutumisella, käytöksellä tai ulkonäollä

Tutkimuksessa väittämä kuului sanatarkasti seuraavasti: ”Naiset voivat ansaita heihin kohdistuvan väkivallan esimerkiksi tietynlaisella pukeutumisella, käytöksellä tai ulkonäöllä.”

On mielestäni ongelmallista, että vastauksista tehtiin suora johtopäätös, jonka mukaan ikäryhmästä 25–34 vuotta peräti 25 % olisivat tätä mieltä. Nimittäin peräti 20 % vastasi ”jokseenkin samaa mieltä”, minkä ainakin minä tulkitsen merkiksi epäröinnistä ja pohdinnasta. Jos samalta joukolta olisi kysytty mielipidettä väittämään: ”Joskus on oikeutettua, että poliisi käyttää voimakeinoja väkivaltaisesti käyttäytyvää ihmistä kohtaan”, uskon, että lähes kaikki olisivat olleet täysin samaa mieltä. Nyt tästä ikäryhmästä vain 5 % itse asiassa oli täysin samaa mieltä väittämän kanssa. Ikäryhmissä 35–44 ja 45–54 tämä luku oli korkeampi eli 7 %, samalla, kun jokseenkin samaa mieltä olevien luku oli taas vastaavasti merkittävästi pienempi (13 % ja 9 %) Sovellettaessa Likertin asteikkoa (tavallisesti asteikot 1–5 ja 1–7) tutkimuksessa olisi kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, taipuuko tutkittava aihe eri voimakkuusasteisiin vahvistuksiin tai kieltoihin. Olisi vähintäänkin pysähdyttävä pohtimaan, miksi ihmeessä niin monet vastaajat olivat varauksellisesti samaa mieltä. Mitä he oikein epäröivät?

Hahmottelin nopeasti Chi-neliö-testillä vastausten eroja, enkä saanut merkitseviä (p<0,05) tuloksia esimerkiksi ikäryhmien 25–34 ja 35–44 välille, enkä edes ryhmien 25–34 ja 45–54.  Mikäli erot eivät ole tilastollisesti merkitseviä, on tietysti harhaanjohtavaa luoda kuvaa tällaisesta. Tämä ei ole saivartelua. Kukaan meistä ei halua, että lääkäri määrää meille sellaisia lääkkeitä, joita on tutkittu ilman tiukkaa tilastotieteellistä metodologiaa.

Yleensä ”pukeutumisella ansaitsemisella” viitataan seksuaaliseen häirintään ja raiskaukseen, jota selitetään uhrin paljastavalla tai viettelevälla vaatetuksella. Sanan ”ansaita” käyttäminen herätti paljon kritiikkiä ja syystä. Vastaaja voi ymmärtää sanan viittaavan joko oikeutukseen tai objektiiviseen selitykseen. ”Nainen raiskattiin, mikä oli väärin mutta mikä johtui pitkälti siitä, että hän pukeutui niin seksikkäästi” on selitys, jossa tekoa ei hyväksytä.

Tähän liittyy myös kiusallinen ja poliittisesti epäkorrekti evoluutiopsykologinen havainto. On nimittäin viitteitä siitä, että raiskauksista tullaan tilastollisesti merkitsevästi useammin raskaaksi kuin normaaliyhdynnästä (2). Ovulaation aikana naisten on monissa tutkimuksissa todettu käyttäytyvän ”seksuaalisemmin” (3). Näin ajatellen olisi tavallaan ymmärrettävää, että juuri ovuloivia naisia raiskattaisiin useammin kuin ei-ovuloivia. Tämän hieman hämmentävän, ja toki myös kiistellyn, tutkimustuloksen toteamisesta on pitkä – valtavan pitkä – matka siihen, että raiskaus nähtäisiin tästä syystä jollakin tavalla oikeutetummaksi, tai ansaituksi. Isoilla aineistoilla se voi kuitenkin mahdollisesti selittää joltakin osin ilmiötä.

Muun väkivallan ansaitseminen käytöksellä taas voi selittyä sillä, että nainen käyttäytyy aggressiivisesti ja väkivaltaisesti. Näin saadessaan itsepuolustukseksi tai viranomaisvoimakeinoksi jäsentynyttä väkivaltaa osakseen, voi olla mielekästä puhua ”väkivallan ansaitsemisesta”. Tässäkään tilanteessa vastaaja ei välttämättä ota kantaa siihen, onko väkivalta oikeutettua vai ainoastaan ”käytöksellä selittyvää”. Eräänlainen tutkijan aloittelijavirhe on tunkea samaan väittämään useita erilaisen vastauksen tuottavia elementtejä. Olisi nimittäin perin mielenkiintoista kuulla, miten ja millainen naisen ulkonäkö ansaitsisi oikeutusmielessä väkivallan kohteeksi joutumisen. Tulee lähinnä mieleen Iranin siveyspoliisit ja jotkut muut islamistit, joiden Peitä & Piekse -operaatioihin tällainen psykopaattisuus olennaisesti kuuluu. Ulkonäkö ja käytös olisi ollut syytä kysyä erillisissä väittämissä ja jonkun muun verbin kuin ”ansaita” avulla. Äitini usein käyttämä, muinaiskiikkalaista post-aksidentaaleihin tilanteisiin liittyvää kasvatusdoktriinia kiteyttävä ilmaisu: ”Onko pakko tupata joka paikkaan?” sopinee tähän erinomaisesti.

Väkivalta ja kunnioitus

Tutkimuksessa esitettiin väittämä: ”Joskus on välttämätöntä käyttää väkivaltaa tullakseen kunnioitetuksi." Tässä ei kirjoitettu ”naista kohtaan” vaan väittämä näyttää koskevan ylipäätään väkivallan käyttämistä. Monissa miesyhteisöissä on oltava ajoittain valmiina väkivaltaan, jos haluaa kyseisen ryhmän kunnioituksen. Tähän perustuvat hieman koomiset julkkisten nyrkkeily- ja vapaaotteluhaasteet, joissa sanaharkkoihin somessa ajautuneet kuumakallet haastavat toisiaan milloin mihinkin nyrkkikäräjiin digitaalisessa Testosteronistanissa. Tuoreimpana taisi olla poliitikko Veikko Vallinin sijoittaja Kim Väisäselle esittämä nyrkkeilyhaaste, tämän loukattua Vallinin mielestä hänen vaimonsa kunniaa. Aiemmin ilmiön toptenissä oli tapaus, jossa Juhani ”Tami” Tamminen haastoi Tuomas Enbusken ”kamppailuun”. Jethro Rostedtin piti otella koomikko Ilkka Kiven kanssa jne. On selvää, että Kim Väisäsen pitäisi käyttää väkivaltaa ja otella Vallinia vastaan, jos hän haluaa olla menettämättä kunniaansa (mitä tämä sitten tarkoittaakaan) laajojen mieskansanrivien silmissä.

Se, tarvitaanko tällaista kunniaa ja onko tämä kunniakulttuuri oikeutettua, ei liity suoranaisesti siihen faktuaaliseen asiaan, että se on olemassa. Tungetaan tähän nyt sen verran Bergeriä ja Luckmannia, että voimme todeta kunniaväkivaltakulttuurin olevan sosiaalinen konstruktio, symboliuniversumi, jossa touhutaan omilla koodeillaan ja normeillaan. Esittämäni havainto älköön siis olko ilmiön puolustus tai kritiikki vaan toteamus. Toisaalta sitten tähän urosten nyrkkitappelukulttuuriin kuuluu hyvin kiinteästi eettinen koodisto, jossa nimenomaan on halveksittua ja kiellettyä lyödä naista. Olen esimerkiksi 99,9 % varma, että Veikko Vallin ei hyväksy naisen lyömistä, vaikka suosiikin miesten välistä kunniaväkivaltaa.

Toimittaja Susanne Päivärinta kutsui studioon sekä Tamin että Tamia loukanneen kolumnin kirjoittaneen Tuomas Enbusken. Kun Päivärinta kysyy Tamilta: ”Jos minä olisin kirjoittanut ton kolumnin. Mää olen nainen. Mihin sää olisit minut haastanut?” Enbuske säestää: ”Olisitko uhannut väkivallalla?” ja Tami hieman hölmistyneenä vastaa, että ”en tietenkään”. Tami edustaa oppikirjanomaisesti tätä maskuliinista kunniaväkivaltakulttuuria, jossa naiseen ei kosketa, mutta miesten asiat ratkaistaan nyrkkitappelulla. Juhani Tamminen siis katsoo, että ”joskus on välttämätöntä käyttää väkivaltaa tullakseen kunnioitetuksi” mutta kieltää ehdottomasti väkivallan naista kohtaan. Mielestäni tällaista muinaismiehistä kunniaväkivaltakoodia edustavat Tamit eivät liity lähisuhdeväkivaltaan kuin korkeintaan sitä ehkäisevästi.

Vaikka en suoranaisesti pelkää Tamin kamppailuhaastetta, haluan kuitenkin painottaa suhtautuvani arvostavasti Tammiseen. Minulle lätkän MM-kisat edellyttävät Mertarantaa selostamoon ja Tamia kravatteineen erätauoille, aivan kuten jouluaatto edellyttää joulukuusta ja jouluevankeliumia. Tami on rakentanut toimivan henkilöbrändin, joka on markkinavoimien vahvistama. Lisäksi olen kerran jutellut brändistään tauolla olevan siviili-Tamin kanssa ja hän osoittautui perin mukavan oloiseksi turkulaiseksi.

Naiset lyövät useammin

Tutkimuksessa tiedusteltiin mielipidettä siitä, käyttävätkö miehet enemmän väkivaltaa naisia kohtaan kuin toisin päin. “Miesten naisiin kohdistama väkivalta on yleisempää kuin naisten miehiin kohdistama väkivalta" On melko erikoista, että tällaista kysytään mielipiteenä, kun seikka on luonteeltaan melko numeerinen ja asiaa on tutkittu.

Tutkimusten mukaan naiset käyttävät yhtä paljon kuin miehet tai miehiä enemmän fyysistä väkivaltaa parisuhteissa. Muun muassa 82 tutkimusta kattaneessa meta-analyysissa havaittiin naisten käyttävän hieman useammin väkivaltaa (physical aggression) kuin miesten (4). Susanne C. Swan tutkijaryhmineen puhuu vähemmän vakavasta ”situational couple violence -väkivallasta” ja sanoo molempien sukupuolien turvautuvan tähän yhtä usein. Vakavia vammoja aiheuttavaan väkivaltaan syyllistyvät puolestaan miehet. Poliisin tietoon tulevissa parisuhdeväkivaltatapauksissa (Yhdysvalloissa) nainen on ”pidätetty” noin 15–25 % tapauksista (5).

Pidän tärkeänä sitä, että parisuhdeväkivallan muotoja puretaan osiin ja asetetaan eri kategorioihin. Yksi parisuhdeväkivallan alalaji on se, jossa nainen käy raivokkaasti miehen kimppuun, mies puolustautuu suhteellisen matalalla voimankäytöllä ja sitten omantunnontuskissaan keskustelee papin kanssa siitä, menikö homma yli ja onko hän ”naisenhakkaaja”. Vastaavasti Swan tutkijaryhmineen nostavat esille sen, että osa naisten väkivallasta on itse asiassa itsepuolustusta ja pyrkimystä vastustaa väkivaltaista miestä. Tällainen ”taas-ne-tappelevat” väkivalta ei läheskään aina aiheuta esimerkiksi sairaalahoitoa vaativia vammoja.

Tasa-arvovihamieliset miehet?

Väkivaltatutkimuksen väittämät ja niiden ideologissävytteinen tulkinta oli joiltakin osin hieman ristiriitaista. Yhtäältä tiedusteltiin tasa-arvoa tavalla, joka ilmaisi täydellisen tasa-arvon olevan tavoiteltava tila. Toisaalta kuitenkin erotettiin naiseen kohdistettava väkivalta miehiin kohdistetusta väkivallasta. Tästä muodostuu haastava kysymys: Missä tilanteessa ihmistä saa lyödä, jos hän on mies, mutta ei, jos hän on nainen? Vastaus lienee, että sellaista tilannetta ei oikeastaan ole. Tai jos on, ei ilmeisesti ainakaan tässä lyömisasiassa ole saavutettu tasa-arvoa.

Pikkupojille opetetaan, että tyttöjä ei saa lyödä, mikä on mielestäni varsin järkevä ja hyvä tapa. Poikien leikkien tehdasasetukset ovat usein rajuja ja sisältävät nahinointia ja kahinointia. Siinä yhteydessä on nuijamiesten tapakulttuurin abceetä vääntää rautalangasta, että ”tyttöjä ei lyödä, potkita, kampita tai heitellä esineillä”. Kategorisesti nujakoinnin kieltämistä lapsilta ei pidä harjoittaa. Poikien sosioemotionaalinen kehitys näyttäisi monien tutkimusten mukaan olevan yhteydessä vapauteen harrastaa riehumista ja leikkitappeluja (6).

On kuitenkin selvää, että ”naista ei saa lyödä” on eettisenä kasvatusohjeena ongelmallinen. Noin 14–15-ikäisenä pojat yleensä lopettavat luonnostaan peuhaamisen eikä riskiä liian rajuista leikeistä tyttöjen kanssa oikein enää ole. Jos nainen, mies tai poika-nimeltä-päivi on puukottamassa toista ihmistä, on paras yrittää lyödä häntä astalolla tai vähintään nyrkillä – lujaa ja tarkasti. Itsepuolustusfilosofian tulee olla tasa-arvoista – ihmiseen käytetään tarvittava määrä fyysistä väkivaltaa, jotta estetään oikeudettoman väkivallan käyttö. Tässäkään ei ole miestä eikä naista, ei orjaa eikä vapaata, ei kreikkalaista eikä juutalaista.

Raportin tekijät tulkitsivat seuraavat havainnot merkiksi siitä, että tasa-arvoon suhtaudutaan vihamielisesti:

• 60 prosenttia on sitä mieltä, että sukupuolten tasa-arvo on jo saavutettu Suomessa. 
• 50 prosenttia miehistä on sitä mieltä, että #MeToon kaltaiset feministiset liikkeet rajoittavat miesten oikeuksia. 

On melko rajua tehdä se johtopäätös, että tasa-arvoon suhtauduttaisiin vihamielisesti, jos uskotaan, että sukupuolten tasa-arvo on jo saavutettu Suomessa. Yksi ihan mielekäs lähestymistapa on tasa-arvon tarkasteleminen juridisessa viitekehyksessä, kun kysymys sisältää määreen Suomessa (id est Suomen tasavallassa). Onko Suomen laissa naisia sortavia ja näin epätasa-arvoisia elementtejä? En itse keksinyt ensi-istumalta sellaista ja näin varmaankin vastaisin tuohon, että ”on jo saavutettu”. Päätelmä, että en joka solullani haluaisi tyttärelleni täsmälleen samoja oikeuksia kuin miehille, on absurdi. En koe millään muotoa vihaavani sukupuolten välistä tasa-arvoa. Se, että suomalaisessa yhteiskunnassa on paljon epätasa-arvoisuutta, sortamista, väkivaltaisuutta yms. on kiistatonta. Tätä sortoa kohdistuu paljon myös naisiin.  

Entä MeToo -liike? Liikkeen agendassa on paljon hyvää ja suositeltavaa. Naisia häiritään seksuaalisesti varsin laajamittaisesti. Tasa-arvobarometri 2017:n mukaan 38 % naisista Suomessa on kokenut seksuaalista häirintää. Kenenkään ei pitäisi joutua ahdistelluksi ja on varsin mielekästä nostaa esille tätä ilmiötä. Samalla on myös selvää, että ihmiset käyttävät vilpillisesti hyväkseen mahdollisuutta aiheuttaa toisille haittaa. Oikeutta syyttömyysolettamaan MeToo -kampanjan voidaan nimittäin melko perustellusti katsoa ajoittain rikkoneen. Laulaja Tomi Metsäkedon tapaus, jossa neljä naista tuomittiin kunnianloukkauksesta näiden väittäessä Metsäkedon syyllistyneen seksuaalirikoksiin, on usein esille nostettu MeToo -ylilyönti. Toisaalta perättömiksi osoittautuneiden syytösten käyttö maineen tahraamisessa ei suinkaan ole MeToo -liikkeen keksintö.

Mutta sitten olennainen kysymys: Mitä sitten, vaikka MeToo-liike rajoittaisi miesten oikeuksia? Minulle ainakin oman tyttäreni me-too-turvallisuus on monin verroin tärkeämpää kuin miesten soidinkäyttäytymistä mahdollistavat "oikeudet".

Varsin perusteltua olisi myös kysyä ”mikä feministisistä liikkeistä?”. Mitä tarkoittaa MeToo -liikkeen kaltaisuus? Jane Mansbridge ja Susan Moller Okin kirjoittavat teoksessa A Companion to Contemporary Political Philosophy perusteellisen esittelyartikkelin feminismin eri suuntauksista ja saa hiukan aiheeseen perehtyneenkin lukijan pään sekaisin (7). Laiva on lastattu versioilla relational feminism, French psychoanalytical feminism, eco-feminism, lesbian feminism, black feminism, Chicana feminism, multiracial feminism, postcolonial feminism, transnational feminism, Islamic feminism jne. Tietysti näillä on monesti paljon yhteisiä nimittäjiä, mutta aaltojen ja variaatioiden määrä on joka tapauksessa huomattava. Uskon vahvasti, että esimerkiksi niin sanottu ensimmäisen aallon feminismi, jolla haettiin erityisesti juridista ja ”maalaisjärkistä” tasa-arvoa naisille, hyödytti myös miehiä. Estämällä naisten pääsy erilaisiin tärkeisiin yhteiskunnallisiin tai muihin tehtäviin leikattiin samalla puolet yhteisön lahjakkuuspotentiaalista, mikä ei lähtökohtaisesti ole ikinä ollut hyvä idea. Tätä hyötyä on kuitenkin kovin vaikea nähdä ajoittain pitkittynyttä teiniangstia ja uhmaikää muistuttavassa intersektionaalisessa feminismissä, jossa kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Olin muutama vuosi sitten luennoimassa tapahtumassa, jonka teemana oli sukupuolten välinen tasa-arvo erilaisissa kirkollisissa ja seurakunnallisissa tehtävissä. Toisin sanoen järjestävä taho pyrki edesauttamaan naispappeutta ja naispastoriutta seurakunnissa. Helsinkiläinen Kallion seurakunta oli luvannut tilat konferenssin käyttöön. Kyseiseen konferenssiin tuli vieraita Yhdysvalloista asti ja muutenkin sellainen reilu jääkärikomppaniallinen ihmisiä eri puolilta. Ihan viime hetkellä kyseinen seurakunta kielsikin tapahtuman järjestämisen. Syyksi tähän kerrottiin ”loukkaava mainos”. Konferenssia nimittäin mainostettiin ensimmäisestä Mooseksen kirjasta mukaillulla otsikolla ”Mieheksi ja naiseksi” – tämä kuulemma potentiaalisesti loukkasi niitä, jotka eivät olleet kumpaakaan näistä sukupuolista. Monisukupuolisuusradalle sinkoutunut feminismi siis heikensi ja sorti naisten (naispappien) oikeuksia.

Lopuksi

Edellä esitetyn perusteella kyseenalaistan tehdyn tutkimuksen tarkoituksen toteutumisen. Sen perusteella, mitä tutkimuksesta on julkaistu, se ei valitettavasti valottanut lähisuhdeväkivallan juurisyitä.

VIITTAUKSET TUTKIMUSKIRJALLISUUTEEN

• Dokkedahl, S.B., Kirubakaran, R., Bech-Hansen, D. et al.The psychological subtype of intimate partner violence and its effect on mental health: a systematic review with meta-analyses. Syst Rev 11, 163 (2022). https://doi.org/10.1186/s13643-022-02025-z
• Gottschall, J.A., Gottschall, T.A. Are per-incident rape-pregnancy rates higher than per-incident consensual pregnancy rates?. Hum Nat14, 1–20 (2003).
• Gildersleeve K, Haselton MG, Fales MR. Do women's mate preferences change across the ovulatory cycle? A meta-analytic review. Psychol Bull. 2014 Sep;140(5):1205-59. doi: 10.1037/a0035438. Epub 2014 Feb 24. PMID: 24564172.
• Archer J. “Sex Differences in Aggression between Heterosexual Partners: A Meta-Analysis and Review.” Psychological Bulletin 126, 2000, 651-680. lainattu teoksessa Hewlitt et al. An Introduction to Social Psychology, 5^th edition, London: John Wiley & Sons, 299.
• Swan SC, Gambone LJ, Caldwell JE, Sullivan TP, Snow DL. A review of research on women's use of violence with male intimate partners. Violence Vict. 2008;23(3):301-14. doi: 10.1891/0886-6708.23.3.301. PMID: 18624096; PMCID: PMC2968709.
• Smith, P. K., & StGeorge, J. M. (2022). Play fighting (rough-and-tumble play) in children: developmental and evolutionary perspectives. International Journal of Play, 12(1), 113–126.
• Robert E. Goodin, Philip Pettit and Thomas Pogge, A Companion to Contemporary Political Philosophy, Blackewell Companions to Philosophy, Wiley Black: Sussex, 2012, 332—359.