ONKO TRUMP UUSI HITLER?

MSNBC-kanavan juontaja Joy Reid kiteytti monien tuskaa Trumpista luettelemalla diktaattoreita kuin musiikkitieteitä opiskeleva tyttäreni Spice Girlsien taitelijanimiä viime lauantain Trivial Pursuit -turnauksessamme. Hitler, Franco, Mussolini, Putin, Etelä-Afrikka ennen Mandelaa, Orban ja vielä Maduro.  Nämä herrat on siis Reidin mielessä suljettu samalle osastolle kuin nyt vaalit voittanut Donald J. Trump varapresidentteineen. New York Times -lehden editorial board julkaisi synkän pääkirjoituksen siitä, miten demokratia on uhattuna ja Robert De Niro kertoi pelkäävänsä, että ”he will come after me”, jos Trump voittaa vaalit. Suomalaisetkin poliitikot äxäilevät ja äxyilevät demokratian raunioilla. Onko Trump uusi Hitler? Onko Trump fasisti?

Tähän kuuluu todeta rituaalinomaisesti, että en ole ollut enkä ole MAGA-mies enkä Trump-fani – en toisaalta pode mitään Trumpofobista oireyhtymää. Innostuin kesällä seuraamaan USA:n vaalikampanjoita ja kuuntelin tuntikausia Trumpin ja Harrisin puheita, haastatteluja ja kaikenlaisia asiantuntijapaneelien täyskontaktitaistoja aiheen tiimoilta. Nyt kun poliitikot ja julkisuuden henkilöt ovat haastamassa toisiaan nyrkkitappeluihin, olen katsonut tarpeelliseksi treenata itsekin varmuuden vuoksi tunnin pari päivittäin. Siinä ohessa on ollut sivistävää napit korvilla kuunnella suuren maailman käänteitä.

Hämmennyin melko tavalla siitä, miten vinoutuneesti ja laiskasti media uutisoi Trumpin puheita. Yllätyin myös siitä, miten estottomasti Kamala Harris ja demokraatit valehtelivat, vaikka valehtelun piti suomalaismedian tehdasasetusten mukaan olla juuri Trumpin yksinoikeus. Tietysti, kuten edesmennyt hollantilainen sosiologi Geert Hofstede erinomaisessa teoksessaan Cultures and Organizations: Software of the Mind kuvaa, amerikkalainen liioittelukulttuuri eroaa pohjoiseurooppalaisesta merkittävissä määrin. Hofsteden mukaan amerikkalainen osaa automaattisesti leikata puheesta pois liioitteluosuutta, kun taas vaikkapa hollantilainen pihtaa superlatiiveja kuin Mäkilä vanhoi rätei ja lumpui. Toisaalta molempien presidenttiehdokkaiden kannattajien sarjaloukkaantuminen ja uhriutuminen nosti epäilyjä Hofsteden filtteriteoriaa kohtaan.

Hitleristä

Olen lukenut alleviivauskynieni kanssa ja hartaudella Hitlerin Mein Kampf -teosta, joita hyllylläni on sekä alkukielisenä että käännöksenä. Sukellus tämän itävaltalaisen vesivärimaalarin sekavaan sielunmaailmaan on synkkä mutta opettavainen matka. Hitler-tutkijat ovat melko laajasti sitä mieltä, että kirjan historiallinen tarkkuus on ailahtelevan epäluotettavaa. Hänen ajattelustaan se kuitenkin antaa alkuperäisen näytteen. Paremman ulkoisen kokonaiskuvan Hitleristä tarjoaa tietysti esimerkiksi alan johtaviin tutkijoihin lukeutuvan Ian Kershawin yli 900-sivuinen teos Hitler. Hitler-käsitystäni on lisävalaissut merkittävästi hyvä ystäväni pastori Lappalainen, jonka sotahistoriallinen ja poliittishistoriallinen tietomäärä on par excellence. Olemme yhdessä pitäneet lukemattomia Hitler-analyyttisia ”seminaareja” ja perustan tämän kirjoitukseni monelta osin Lappalaisen ansiokkaisiin analyyseihin Hitlerin lähipiiristä.

Donald Trumpin vertaaminen Hitleriin on monella tapaa absurdia. Sekä Harris että Trump sättivät ja solvasivat toisiaan kampanjassa tavalla, joka tuntuu sekä lapselliselta että tarpeettomalta. Harris ei ole objektiivisesti katsoen ”low IQ person” eli hänellä ei ole matalaa älykkyysosamäärä eikä Trump ole millään mielekkäällä määritelmällä fasisti. Käyn seuraavaksi läpi joitain vertailukohtia Adolf Hitlerin ja Donald Trumpin välillä.  

Hitler, Trump ja suhtautuminen sotaan

Ehkä kaikkein ratkaisevin ero Hitlerin ja Trumpin välillä on suhtautuminen sotaan. Hitlerille sota edusti ylevää ja sankaruuden mahdollistavaa toimintaa. Trump puolestaan kerskuu sillä, että hänen kaudellaan USA ei ajautunut uusiin sotiin. Siinä missä Hitler avasi uusia rintamia, Trump on pyrkinyt välttämään maajoukkojen lähettämistä ja vetäytymään sotilasiskujen jälkeen nopeasti näyttämöltä. Aivan viimeisinä kampanjointipäivinä demokraattipainotteinen media kauhisteli tapaa, jolla Trump hyökkäsi ”petturirepublikaani” Liz Cheneytä vastaan. Cheneyn Trump näkee radikaalina sotahaukkana. Trump syytti Cheneytä siitä, miten tämä on innokkaasti lähettämässä muita sotimaan ja totesi, että Liz Cheney pitäisi itse laittaa rintamalle kiväärin kanssa niin, että yhdeksän piippua osoittaa häntä. Klassinen ”menkööt-itse-sotimaan” -tyyppinen argumentti, johon Trumpin oli tietysti pakko lisätä trumpistinen ”she is a stupid person”. Liz Cheneyn älyyn en ota kantaa, mutta tuosta sotahaukkahommasta olen kyllä Trumpin kanssa samaa mieltä. Näitä sotaintoilijoita voisi tosiaan laittaa etulinjaan kivääri kourassa arvioimaan sotilaallisen intervention tarpeellisuutta kussakin tapauksessa.

Hitler ja Trump keskustelijoina

Kershawin mukaan Hitler väsytti ihmisiä loputtoman pitkillä monologeillaan ja paatoksellisella paasaamisellaan. Toki Hitlerissäkin oli ilmeisesti empaattinen puolensa ja häntä voidaan perustellusti pitää uskollisena ystävilleen (toisin kuin vaikkapa Josif Stalinia). Hitleristä muodostuu kuva ihmisestä, joka elää omassa todellisuudessaan. Tunnemme todennäköisesti kaikki ihmisiä, joiden ylähuulessa lukee ”Exit only” heidän ymmärtäessä keskustelun monologiksi. Trump on tässä suhteessa erilainen. Brittitoimittaja Piers Morgan on Trumpin ystävä – ja monessa kohtaa kriittinen hänen touhuilleen ja ajatuksilleen – ja on korostanut tämän olevan aidosti empaattinen. Samaa sanovat monet muuta Trumpin tuntevat ihmiset. Mielenkiintoisen läpileikkauksen Trumpista keskustelijana tarjoaa Joe Roganin yli kahden ja puolen tunnin haastattelu. On mielenkiintoista, miten Trump eläytyi Roganin ”narratiiviin” ja kykenee mielekkäästi nimenomaan keskustelemaan eikä vain paasaamaan. Hän näyttää myös terävästi tajuavan, miltä hänen kulloinenkin argumenttinsa vaikuttaa muista. Tämä yllätti, koska olin jotenkin luokitellut Trumpin ”exit only -kategoriaan”.

Lähipiirien kokoonpanot

Narsistisille persoonallisuuksille ja monille diktaattoreille vaikuttaa olevan melko tyypillistä koota ympärilleen hännystelijäjoukkoa itsenäisten ja pätevien ihmisten sijasta. Hitler ympäröi itsensä myös häntä mielistelevillä keskinkertaisuuksilla ja jopa tehtäväänsä selvästi kyvyttömillä hahmoilla. Kershawin teoksesta muodostuu käsitys, jonka mukaan Saksaa johtanut natsieliitti koostui melko lahjattomasta aineksesta. Vaikkapa Heinrich Himmler, Joseph Goebbels, Herman Göring ja Rudolf Hess eivät olleet varsinaisia ruudinkeksijöitä. Historioitsija ja psykoanalyytikko Daniel Pick on kirjoittanut mielenkiintoisen teoksen The Pursuit of the Nazi Mind: Hitler, Hess, and the Analysts, jossa hän pureutuu erityisesti varaführer Rudolf Hessin sekavaan mieleen. Se, että Hitler piti tätä sekavaa hahmoa lähipiirissään, vihjaa hänen olleen tyypillinen hännystelijähovia kokoava narsisti. Minkäänlaista potentiaalista syrjäyttäjää tai suosion jakajaa ei Hitlerin lähipiiristä hevin löydä.

Trump sen sijaan on koonnut ympärilleen melko kummallisen tiimin, jossa on varsin voimakastahtoisia ja itsenäisiä hahmoja. En ole mitenkään erityisen vakuuttunut siitä, että kyseinen team on optimaalinen hoitamaan Yhdysvaltojen hallintoa (tai mitä ikinä se sitten tuleekaan tekemään), mutta tämä ei ole nyt pointtini ja saatan tässä olla hyvinkin väärässä. Huomionarvoista sen sijaan on se, että ottamalla Elon Muskin mukaan Trump väistämättä suostuu jakamaan suosiotaan. Muskia pidetään liikemaailmassa laajalti nerona ja sosiaalisen median sensuuria vastustavissa piireissä Musk on sananvapauden sankari. Itsenäisen presidenttiehdokkaan Robert F. Kennedy Jr:n sekä demokraateista loikanneen Tulsi Gabbardin ottaminen lähipiiriin on erikoista nimenomaan suosion valokeilan jakamisen näkökulmasta. Suurin piirtein kaikkea vastaan taistelleen Kennedyn ottaminen tiimiin on sikälikin erikoista, että häntä ei välttämättä ihan helpolla saa ruotuun ja omaan ohjelmaan. Mielenkiintoisen arvion näistä Trumpin tiimiläisistä tarjoaa, kukapa muukaan kuin Jordan B. Peterson. (Psychological Analysis of Trump´s personality by Dr Jordan B. Peterson.)  Persoonallisuuspsykologiassa akateemisen uransa tehnyt Peterson on omalla erikoisalallaan tehdessään näitä persoonallisuusarvioita. Siksi tämä kannatta lukea, vaikka potisi allergiaa ”kiisteltyä” Petersonia kohtaan.

Juutalaisviha ja rasismi

Yksi Hitlerin leimaa-antavimpia ja erityisempiä piirteitä oli maaninen juutalaisviha. Mein Kampfissa Hitler kirjoittaa ajoittain pitkiäkin jaksoja suhteellisen järkeviä tuotoksia ja sitten yhtäkkiä hän tuntuu saavan epärationaalisen juutalaisvihakohtauksen. Tämä viha sumensi kaiken taloudellisen ja loogisen ajattelun. Olisihan Hitlerin Saksalle ollut valtava voimavara valjastaa miljoonat juutalaiset vaikkapa Kolmannen valtakunnan huippukoulutetuksi ja ammattitaitoiseksi orjajoukoksi. Sen sijaan Hitler päätyi hyväksymään Adolf Eichmannin hahmotteleman lopullisen ratkaisun. Hitlerillä oli tunnetusti myös muuten rotuteoreettinen ja avoimen rasistinen maailmankatsomus, jonka havaitsemiseen ei tarvittu DEI-koulutuksia, kriittistä rotuteoriaa tai kivapuhekurssia.

Trumpilla on lähipiirissään, jopa perheessään juutalaisia, Israelissa otettiin Trumpin voitto laajasti riemulla vastaan ja ylipäätään ajatus Trumpista antisemitistinä on mitä typerin. Hänen tyttärensä Ivanka on ortodoksijuutalainen – mikä oletettavasti asetelmana olisi ollut itävaltalaiselle korpraalillemme perin ongelmallinen. Jo pelkästään tämä juutalaismielisyys ja Israel-ystävyys osoittaa Hitlerin ja Trumpin rinnastamisen heikoksi ideaksi. Trumpia on syytetty kiivaasti rasismista, mutta yhtään selkeää rotuteoreettista esilletuloa tai rasistista möläytystä hän ei tietääkseni ole saanut aikaiseksi. Se, että vaalirallin ohjelmassa joku koomikko kertoo rasistiseksi koetun vitsin Puerto Ricosta ja tästä tehdään valtava rasismikohu, kertoo minulle lähinnä siitä, että mitään todellista rasismisettiä ei Donaldin puhehistoriasta löydetä. Luonnollisesti näiden logiikkaan uhmaavien rotuteorioiden tuulessa leijuvilla kriteereillä saadaan naapurin marsutkin määriteltyä rasisteiksi, mutta nyt puhutaan sellaisesta oikeasta, tavallisen ihmisen järkeen käyvästä rasismin kriteeristöstä.

Uskonto, Trump & Hitler

Hitler halveksi ja vastusti kristinuskoa samoin kuin hänen monesti melko villeihin okkultistisiin touhuihin ihastunut natsieliittinsä. Toki Saksassa tekohengitettiin antisemitististä kristillisen kirkon perverssiversiota (nk. Deutsche Christen), mutta tämä viritelmä ei lopulta oikein toiminut. Suomessakin IKL (Isänmaallinen kansanliike) otti etäisyyttä Saksan kansallissosialismiin johtuen pitkälti sen antikristillisyydestä. IKL:ssä oli merkittävissä määrin pappeja mukana ja näille tuo antikristillinen okkultismipainotus oli liikaa. Muutenkin IKL tuntui jakavan mielenmaisemaa enemmän italialaisen fasismin kanssa. (Liekö näitä peruja se, että Mussolinin Italia oli ainoa valtio maailmassa, joka pyrki antamaan Suomelle aseapua talvisodassa. Hitler käänsi kuitenkin Italian lähettämät avustuslastit takaisin saapasmaahan.)

Trump taas on tunnustava kristitty. Hänen taustansa on presbyteerikirkossa mutta nykyään hän on määrittänyt itsensä termillä non-denominational, joka on lähempänä evankelikaalista liikettä. New York Timesin toimittaja Michael C. Bender kuvaa osuvasti, että Trumpin vaalitilaisuudet ovat jonkinlainen risteytys rock-konserttia ja telttakokousta. Katseltuani Trumpin ensimmäisiä vaalitilaisuuksia totesinkin tämän muistuttavan hämmästyttävällä tavalla helluntailaisten konferenssin myöhäiskokousten tunnelmaa, retoriikkaa ja eetosta. Asiapitoisuus voidaan kiteyttää tulitikkuaskin kanteen, mutta tunnelma on katossa ja musiikki tasokasta. Se, miksi evankelikaalit ovat vahvasti Trumpin tukena, on tietysti ihmetelty laajasti. Bender kirjoittaa:

Mr. Trump has long defied conventional wisdom as an unlikely but irrefutable evangelical hero. He has been married three times, has been repeatedly accused of sexual assault, has been convicted of business fraud and has never showed much interest in church services (1). 

Minä en oikeastaan ihmettele Trumpin saamaa evankelikaalitukea lainkaan. Evankelikaalisuus on hieman häilyvä määrite mutta yleisesti ottaen siihen luokiteltavat kirkot korostavat vahvasti syntien anteeksisaamista ja ”armahdettuna syntisenä elämistä”. Näin Trumpin avoin identifioituminen ”ei-ihan-paras-kristitty-rooliin” uppoaa kuin kuuma veitsi voihin. Lisäksi Trump ei selvästi pyri muokkaamaan kristillisten kirkkojen oppeja ja käytäntöjä vaan osallistuu niihin ”asiakkaana”. Tämä erottaa hänet ratkaisevasti Hitleristä, joka askarteli omaa uskontococktailia kummelimaisen pahiskabinettinsa kanssa.

Hitler, Trump ja ahkeruus

Hitler oli Kershawin mukaan peruslaiska. Diktaattorinakin hän vetäytyi usein katselemaan päivisin elokuvia piittaamatta tuon taivaallista valtakunnan johtamisen kysymyksistä. Hitler oli viehtynyt muun muassa piirrettyyn Mikki Hiiri -elokuvaan. Tuhatvuotisen arjalaisvaltakunnan perustaja siis istui työpäivän aikana hihittelemässä piirretyillä Disney-elokuville samalla, kun hallintohaasteiden vuori kasvoi. Kun Hitler oli vielä keskittänyt kaiken vallan itselleen, oli saksalaisellakin järjestelmällisyydellä pienoinen haaste pitää yhteiskuntaa pyörimässä. Tässä hän erosi ratkaisevasti esimerkiksi diktaattori Josif Stalinista, joka painoi jatkuvasti pitkää päivää verisen hallintonsa pyörittämiseksi.

Trump taas on loputtoman energinen ja hänet tunnetaan pitkistä työpäivistään. Kampanjointitahtikin oli henkeäsalpaava ja jatkui käytännössä katkeamattomana luotien viuhumisesta huolimatta. Ahkeruus pahanteossa on tietenkin varsin kyseenalainen hyve, mutta toisaalta kova työtahti pitää paremmin kiinni arjen realiteeteissa kuin Mikki Hiiri-elokuvat ja megalomaanisten rakennusten piirtely, jota Adolf Hitler harrasti ”työkseen”.

Lopuksi

Trumpista ei tietenkään tarvitse innostua. Hitler- ja fasistijutut ovat kuitenkin kyseenalaista pelon lietsontaa. Demokratia ei ole uhattuna yhtään sen enempää kuin mitä se on ollut viimeiset neljä vuotta – tai neljäkymmentä vuotta Yhdysvalloissa. Hitler-kortin heiluttaminen luo hiemankin historiaa harrastaneelle helposti epäilyn siitä, onko heiluttaja perehtynyt edes pintapuolisesti tämän itävaltalaisen akvarellitaiteilijan julmuuksien ja hulluuden mittakaavaan. Nähtäväksi jää, miten tehokkaita Trumpin tariffi- ja tullitouhut tulevat lopulta olemaan. Ulkopolitiikan tapahtumakulkuja ja reaktioita ei tiedä kukaan. Kuitenkin Trumpia kuvaa lopulta aika hyvin – onneksi näin – kansallisrunoilijamme Eino Leinon runosäkeistö: ”…emme me rajan yli ryntää, tahdomme kylvää ja kyntää.”

(1) Michael C. Bender The Church of Trump: How He’s Infusing Christianity Into His Movement - The New York Times