Hurmetta, hurmosta ja huomioita: Jeesus-tutkijana Lalli-kirjojen äärellä

HURMETTA, HURMOSTA JA HUOMIOITA: JEESUS-TUTKIJANA LALLI-KIRJOJEN ÄÄRELLÄ

Ylimääräiset alkusanat

Julkaisen blogilla nyt tämän pari vuotta sitten facebookiin kirjoittamani tekstin kahdesta Lalli-kirjasta. Viittaan Lalli-tutkimuksiin tämän tästä eri luennoillani ja erityisesti tähän lähestymistapojen eroon. Eksegetiikan pääaineopiskelijoille suosittelen lämpimästi Mikko K. Heikkilän kirjaa Heinien herra, koska se tarjoaa kiinnostavan ja hyödyllisen esimerkin kielitieteellisestä historiantutkimuksesta. Todettakoon, että olen tämän kirjoituksen ”julkaisemisen” jälkeen tutustunut ja ystävystynyt Mikon kanssa. Tämän tekstin kirjoitin kuitenkin ennen kuin miehestä mitään tiesin.

…sitten tekstiin

Tänä syksynä ilmestyi kaksi mielenkiintoista kirjaa kansallislegendasta, jossa Lalli tappaa piispa Henrikin. Kirkkohistorian professori Tuomas Heikkilä kirjoitti teoksen Lalli. Kansallismurhaajan muotokuva ja dosentti Mikko K. Heikkilä kirjan Heinien herrat. Suomen historian pisin perinne. Ansioitunut teatteriohjaaja ja palkittu kirjailija Juha Hurme kirjoitti molemmat kirjat kokoavan arvion Hesariin otsikolla: ”Suomen kansallismurhaajan tarinaa on kerrottu vuosisatoja hatarin perustein”. Kirjoitan tässä ajatuksia lähtien liikkeelle tästä kirja-arvostelusta ja sitä myöden myös molemmista kirjoista. Käytän kirjoittajista välillä selvyyden vuoksi ylituttavallisesti etunimiä Mikko ja Tuomas, vaikka en ole käynyt tatamilla kummankaan kanssa. 

Mistä näkökulmasta kirjoitan?

Luin molemmat kirjat useammastakin syystä, mutta erityisesti siksi, että yksittäisten historian hahmojen tutkimisen haasteet ovat osa omaa akateemista ponnisteluani. Olen tehnyt väitöskirjani yhdestä uskonnollisesta legendasta (Matteuksen evankeliumin vartijakertomuksesta) ja perehtynyt suhteellisen syvällisesti lähdeaineiston kielelliseen analyysiin sekä tutkimusmetodologiaan. Viime vuodet olen yrittänyt perehtyä ns. Jeesus-denialismiin eli teoriaan, jonka mukaan Jeesus Nasaretilaista ei ole koskaan ollut olemassa. Samalla olen tutkinut oman alani (historian Jeesus -tutkimus) tutkimushistoriallisia luokitteluperusteita. Tavallaan tässä on siis kyse ”lähialuetutkijan” lukukokemuksen jäsentelystä. Tutkija minussa kysyy: Quid est verum? Mikä on totuus?

Samalla kiinnostaa se, miten historiatiedettä popularisoidaan ja miten eri tutkijoiden esitykset vakuuttavat aiheesta kiinnostuneita maallikkoja. Kansainvälisen digimarkkinointifirman käskynhaltijana brändinmuodostamiset, viestintästrategiat ja kivat kuvat ovat yhden sisäisen sivupersoonani kieltä ja arkimaailmaa. Markkinoitsija minussa kysyy: Quomodo vendere? Miten myydä?

Juha Hurmeen arvio

Juha Hurmeen kirja-arvio on lyhyt retorinen taideteos. Finlandia-palkinto ei ole selvästikään tullut arpajaisissa tai tori.fi:n happy houreilta. Hän poimii taitavasti keskeisiä lauseita kirjoista ja yhdistää ne sujuvasti kokonaisuudeksi, erityisesti Tuomaksen teosta kuvatessaan. Ehkä tässä kohtaa kirja-arvostelun sijasta genre on kirjaesittely, koska Hurme lähinnä keskittyy toistamaan hänen teesejään. Mikon kohdalla sävy on paljon kriittisempi ja arviomaisempi. Tämä ero on sitäkin mielenkiintoisempi, kun ottaa huomioon, että Tuomakseen Hurme käyttää noin 537 sanan verran tilaa ja Mikon ainoastaan 197 sanaa. Toisin sanoen ”markkinointi” vaikuttaa tärkeämmältä kuin ”arvostelu”. Kun googletin termillä ”Juha Hurme ja Tuomas Heikkilä”, löysin linkin heidän yhdessä Kansallismuseolle käsikirjoittamaansa Toista maata -nimiseen näyttelyyn.  Lisäksi internet tietää, että tänä syksynä, juuri ennen Tuomaksen Lalli-kirjan ilmestymistä oli konsertti, jossa esitettiin Tuomaksen tekstiin tehtyä musiikkia ja paikalla oli puheenvuoroineen myös Hurme. Kun tähän vielä lisätään sellainen mielenkiintoinen yksityiskohta, että Tuomas kiittää Hurmetta kirjassaan ensimmäisenä kiitettävänä, muodostuu kuva ”kaverityöstä”. Sinänsä kavereiden kirjoja saa toki julkisesti kirja-arvostella (näin olen tehnyt itsekin) mutta, kun kyseessä on kahden eri näkemystä edustavan kirjoittajan vertailu maan suurimmassa päivälehdessä, tämä yhteys on hyvä tässä saattaa tietoon.

Tuomas Heikkilän teos

Tuomas Heikkilän kirja tempaa mukaansa ja verbaalisesta lennosta viehättyvä lukija voi nojata substanssin vankkuuteen; onhan kirjoittaja kirkkohistorian professori eli ihan oikea tutkija. Kyseessä ei ole myöskään vain maininta takasivulla, vaan osaaminen ja laaja tietämys heijastuu tavasta, jolla kirjailija pitää aihetta hallussaan. Professori Heikkilä kiitää jopa hieman hengästyttävällä tahdilla eri puolilla kansallishistoriaamme kuvaten, miten Lallia ja Henrikkiä on hyödynnetty, ja miten heihin on projisoitu mitä moninaisimpia tunteita sekä tunnelmia.

Reseptiohistoria

Tuomas Heikkilän kirja on ennen kaikkea reseptiohistoriaa eli Lalli-Henrik-myytin käyttöä ja ”vastaanottoa” käsittelevä teos. Kirja-arvion otsikon esille nostaman historiallisuuskysymyksen suhteen tämä on tärkeää ottaa huomioon. Helsingin yliopiston professori osaa myös käyttää omalle viiteryhmälleen tärkeitä koodisanoja. Hän viestii, ettei kuulu Perussuomalaisiin kirjoittamalla dokumentoidun ja toden lauselman: ”Viime vuosikymmenten suomalaisista puolueista etenkin Suomen Maaseudun Puolueen ja Perussuomalaisten vaalilauseet ovat haikailleet takaisin kadotettuun arkiseen paratiisiin.” Nopeasti katsottuna maininta on luonnollinen, koska alaluvun otsikkona on Poliittinen piispanmurhaaja. On kuitenkin mielenkiintoista, että Tuomas Heikkilä ei mainitse Perussuomalaisen puolueen viitanneen missään tai mitenkään Lalliin. Perussuomalaisten haikailu kuitenkin mainitaan (ääri)oikeistolaisten puolueiden ja Soldiers of Odin ryhmä välissä. Lukijalle muodostuu turvallinen tila, kirjailija ei varmasti äänestä Perussuomalaisia. Kirjoittaja osaa ottaa myös feministisesti valveutuneen lukijakuntansa käyttämällä dosentti Einar Juveniuksen hyökkäyksestä Hilda Huntuvuorta vastaan termiä mansplainaus. Sivuilla 145–148 käy läpi Suomen kristinuskon misogyynista (naista vihaavaa) historiaa ja pohtii lopulta, oliko ”Kerttu-parka vuosisataisen toksisen maskuliinisuuden uhri”.

Koodisanojen käyttö ja ideologinen identifioituminen ei tietenkään vähennä tutkimusten tieteellistä arvoa. Mieleen ponnahtaa Itävallan juutalainen, kristityksi kääntynyt tutkija Alfred Edersheim, joka jo 1880-luvulla kirjoitti tutkimushistoriallisesti paljon aikaansa edellä olleen teoksen The Life and Times of Jesus the Messiah. Teos hyödynsi rabbiinisia tekstejä, Palestiinan arkeologiaa ja maantiedettä vaikuttavalla tavalla samalla, kun se sisälsi vahvaa uskonnollista retoriikkaa. Kun tutkimuskohteena on reseptiohistoria, voi kuitenkin olla mielekästä osata asemoida tutkija johonkin kohtaan ideologista karttaa.

On tunnettua, että nationalistisessa hurmoksessa on kyhätty jos jonkinlaisia (pseudo)historioita ja Tuomas Heikkilä onnistuu vakuuttavasti osoittamaan Lalli-hurmosta esiintyneen varsin paljon. Jos tarkastellaan historiallisuuskysymystä, on hyvä tiedostaa, että myös epähistoriallisuus voi palvella ideologisia päämääriä. Nappasihan itse Vladimir I. Lenin filosofi Alfred Drewsin teorian, jonka mukaan Jeesusta ei koskaan ollutkaan, koska teoria oli hyödyllinen sosialismin taistelussa papistoa vastaan. Jeesus-denialisteille tulee rahoitusta Yhdysvaltojen polarisoituneessa ”uskontosodassa” taistelevilta ateismipromoottoreilta ja kansallissosialismin kanssa flirttailevat tahot väittävät sinnikkäästi natsien tuhoamisleirien olevan epähistoriallista ”myyttikasaumaa”.

Argumentit epähistoriallisuuden puolesta – Jag är inte övertygad

Reseptio ei sellaisenaan kerro epähistoriallisuudesta – Jeesus Nasaretilainen oli historiallinen henkilö, vaikka häntä on hyödynnetty jos jonkinlaisessa ideologisessa yhteydessä ja tarkoituksessa. Italialaistutkija Giuseppe Segalla toteaa (teoksessa La Ricerca del Gesu Storico), että Jeesuksesta on viimeisen vuosisadan aikana kirjoitettu noin 100 000 kirjaa.

Varsinaisen pääargumentin Lalli-myytin epähistoriallisuuden puolesta Hurme kiteyttää hyvin todetessaan: ”Ei tällainen myöhästynyt, ristiriitainen ja tosiasioista niukka aineisto voi kannatella kovin kummoisia tietoja historiallisesta todellisuudesta, päättelee Heikkilä.” Lähteiden ristiriitaisuus ei kuitenkaan sellaisenaan ole todiste yhteisen ydinversion historiallisuutta vastaan. Joskus jopa päinvastoin. Uuden testamentin tutkijoille on tuttu haaste evankeliumien väliset jännitteet ja ristiriidat samojenkin tapahtumien kuvauksissa. Tästä huolimatta suurin osa tutkijoista esimerkiksi pitää parhaana hypoteesina sitä, että joukko naisseuraajia löysi Jeesuksen haudan tyhjänä pari päivää tämän ristiinnaulitsemisen jälkeen. Jeesuksen järjestämää välikohtausta temppelissä pidetään laajalti historiallisena ja erityisesti uudempi tutkimus, jota usein kutsutaan nimellä Third Quest, pitää tätä tapahtumaa olennaisena syynä ristiinnaulitsemiselle. Näin siitäkin huolimatta (tai juuri siksi!), että lähteiden kertomukset eroavat toisistaan.

Tuomas Heikkilä osoittaa monia yleisiä, myyttisiä teemoja lähteissä. Tällainen on esimerkiksi ”hiirien kosto” tai sormuksen symboliikka. Äkkiä ajatellen epähistoriallisuusjohtopäätös tuntuu jopa vääjäämättömältä. Onhan kertomuksissa niin paljon sadunomaisia, hyvin epäuskottavia aineksia. Myyttikasauma ei kuitenkaan todista vielä jonkinlaisen historiallisen ydinkertomuksen puuttumisen puolesta. Tuomaan lapsuusevankeliumin tai Pietarin evankeliumin myyttiluonne on varsin vahva, eikä niitä pidä käytännössä juuri kukaan tutkija mitenkään historiallisina. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö todellinen – ei-myyttinen - Jeesus Nasaretilainen olisi elänyt. Edes David Strauss, joka on evankeliumien myyttisyysteorian pioneeri (Das Leben Jesu kritisch bearbeitet), ei epäillyt opiskelijatoverinsa Bruno Bauerin tavoin Jeesuksen historiallisuutta.

Oma lukukokemukseni on siis tältä osin melko erilainen kuin Hurmeen. En vakuutu oletetun ydinkertomuksen epähistoriallisuudesta vielä Tuomas Heikkilän Lalli-kirjan lukemisen jälkeen. Syynä tähän on edellä lyhyesti esittelemäni varaukset esitettyjen argumenttien tai ajatuskulkujen suhteen. Väitöskirjaohjaajani professori emeritus Kari Syreenin suusta usein tutkijaseminaareissamme kuultua toteamusta lainaten: ”Jag är inte övertygad”.

Mikko K. Heikkilän teos

Täydet sisupisteet

 Juha Hurme tarjoaa kirja-arvostelussaan Mikko K. Heikkilälle ”täydet sisupisteet”, minkä voisi toivoa kuvaavan arvostavasti sitä työmäärää, jonka kielihistorioitsija on kirjaansa mahduttanut. Näin hyvänsuovan tulkintatavan mukaan. Toisaalta ”täysistä sisupisteistä” puskee mieleen kyllä hienoinen ylimielisyyden väre. Ikään kuin arvioija uskoisi olevansa ilman muuta pätevä sanomaan, että Heinien herrojen ansio on lähinnä sisukkuudessa eikä teoksen sisällössä eli tieteellisissä ansioissa.

Olen tenttinyt Åbo Akademin eksegeettitohtorien tavoin koko Uuden testamentin kreikasta ruotsiksi ja puolet Apostolisista isistä. Luen lähes päivittäin ”originaalimateriaalia” eli Raamattua hepreaksi ja kreikaksi, ja parhaillaan valmistelemaani artikkelia varten olen tankannut tutkimusjulkaisuja yhdeksällä kielellä. Toisin sanoen kielet ja niihin perustuvat historialliset argumentointimallit ovat minulle tuttuja. Tunnen kuitenkin olevani vihreä vyö mustavöisen muinaiskielispesialistin tuotoksen äärellä Mikon kirjaa lukiessani. Ajatus, että lähtisin jakelemaan ”täysiä sisupisteitä” tuntuisi vähän koomiselta. Varsinkin, kun jouduin monissa kohtaa toteamaan, että en ymmärrä tätä ensilukemalta ja palaan siihen myöhemmin.

Mikko sukeltaa suoraan syvään päähän. Hassunhauskojen kuvien ja kaskujen sijasta hän aloittaa jykevällä tieteenfilosofisella johdannolla. Lukijatunnelma on kotoinen, on kuin istuisi Åbo Akademin tutkijaseminaarissa, jossa kukaan ei ikinä arvaisi kenenkään poliittisia tai uskonnollisia latauksia tieteestä puhuttaessa. Kirjoittaja viittaa tässä johdanto-osiossaan hyväksyvästi Tom Holménin ja minun kirjoittamaan tieteellisen historiantutkimuksen määrittelyyn. Jos Hurme on Tuomas Heikkilän kaveri, niin tällainen viittaus Mikko Heikkilältä tietysti siirtää minun alitajuntaani varsin suopeaksi hänen tulkinnoilleen. Tai vähintään luen häntä tarkkaavaisesti, empaattisesti ja haluten ymmärtää.

Jos Mikko olisi tullut meille firman myyntitiimin brändättäväksi, hänen olisi kehotettu kritisoimaan Lalli-skeptikkojen ”eurosentristä tiedekolonialismia”, jossa suullisen traditionvälityksen tiedonsiirtokyvyn aliarvioiminen on läntisen tutkimuksen rakenteellista ylimielisyyttä. Lisäksi hänelle olisi nopeasti etsitty leegio raflaavia esimerkkejä denialismin vaaroista. Oletan, että Mikko olisi vastannut tähän hämmentyneenä, että ”minähän olen tiedemies enkä tarvitse mitään henkilöbrändäyksiä”.

Hurme kirjoittaa: ”Mikko K. Heikkilä penkoo tätä monimutkaista vyyhteä esittäen valtavan määrän mutkikasta todistusaineistoa ja pitkiä etymologiaketjuja osoittaakseen, että tarun alla on tosi, kova kuin jää ja terävä kuin kirves.”

Ymmärrän Hurmeen lukukokemusta. Mutkikasta todistusaineisto on totisesti ja etymologiaketjut eivät ihan ensilukemalta avaudu. Mutta mitä muuta voisi odottaa vakavalta tutkimukselta? Kekkoslainauksilla, kansallisuushurmosanalyyseillä ja muilla viihdyttävillä jutuilla ei oikein päästä esikirjallisen ajan historiaan käsiksi. Ainoa vaihtoehto on turvautua arkeologian ja kielitieteen välineisiin ja silloin mutkikkuus on the only game in town. 

Mielestäni Hurmeen käyttämä ilmaus ”osoittaakseen” saattaa viestiä hiukan virheellisesti Mikon motiivista. En usko kielitieteilijä-historioitsija Heikkilän olevan alun alkaen liikkeellä tarkoituksenaan osoittaa ydinkertomus todeksi. Pikemminkin hän on tutkinut asiaa perusteellisesti, päätynyt johtopäätökseen ja nyt kuvaa sitä päättelyketjua, joka tähän on johtanut. Ero on merkittävä. Mikko K. Heikkilä ei ole Köyliö-seuran palkkaama ammattiapologeetti, jonka missiona on tavalla tai toisella osoittaa Lalli-legendan totuudellisuus.

Mikko esittää vahvasti perusteltavissa olevan näkemyksen, jonka mukaan runomuotoiset suulliset traditio voivat säilyttää historiallisesti oikeaa tietoa varsin pitkiä aikoja. Hän myös esittää matemaattisen arvion tradition sisällön muuntumisnopeudesta, mikä ei luonnollisestikaan todista yksittäistapausta oikeaksi mutta luo laajemman mielekkyysviitekehyksen yksittäistapauksen tutkimiselle. Tapauksissa, jossa myyttisenä pidetyn runon tai kertomuksen perusteella on tehty arkeologisia löytöjä, osoittavat, miten vakavasti näihin runoihin tulee suhtautua historiallisen tiedon potentiaalisena lähteenä.

”Valtava määrä todistusaineistoa” on sekin, niin uuvuttavaa kuin siitä lukeminen voikaan olla, tärkeää tieteellisessä historiantutkimuksessa. Yksinkertaistetusti historiallisen tapahtuman rekonstruktio tapahtuu kertomuksen avulla. Kun kaikki saatavilla oleva tieto on suhteutettu tapahtumaan, tutkija pyrkii luomaan jonkinlaisen ydinkertomuksen. Tämä vastaa kysymykseen: ”mitä tapahtui?”. Mikko Heikkilän ajatuksenjuoksussa mukana pysyminen on ajoittain haastavaa, mutta ei niinkään epäselvän ilmaisun vuoksi vaan yksinkertaisesti juuri valtavan datamäärän sekä käsittelyn edellyttämän syvyystason vuoksi.

Hurme kirjoittaa: ”Rehtinä ihmisenä hän [Mikko] joutuu käyttämään koko ajan hypoteesiensa totuusarvoja heikentäviä määreitä ”varmaankin”, ”nähdäkseni”, ”uskoakseni”, ”tämä indikoi”, ”todennäköisesti”, ”ei liene mahdotonta”, ”saattoi hyvin olla”, ”vaikuttaa olleen olemassa”, ”arvelen”, ”aihetodisteen mukaan”.  Tällainen sivu sivulta jatkuva arvailu panee lukijan miettimään, päädytäänkö päättelyketjuissa sittenkin nollaa hipovaan todennäköisyyteen.”

Minusta kysymys ei ole ”rehtiydestä”, vaan tieteellistä historiantutkimusta tekevän tutkijan syvällisestä asemaymmärryksestä. Asemaymmärryksellä tarkoitan sellaista tieteenfilosofista itsereflektiota, jossa ymmärretään, että johtopäätösten tekemiseen kuuluu lähes aina tietty määrä epävarmuutta ja vaihtoehtoisselitysten tilaa. On myös tyypillistä, että eri selityksillä katsotaan olevan erilaisia totuusarvoja ja tätä sitten pyritään avaamaan käyttämällä näitä lieveilmaisuja. Yritän avata tätä esimerkillä siitä, miten kirjoittaisin kahdesta eri tason todisteesta Jeesus Nasaretilaisen historiallisuuden puolesta.

Ehkä keskeisin yksittäinen argumentti on Paavalin viittaus (Gal. 1:19) Jaakobiin, Jeesuksen biologiseen veljeen. Viittauksen aitoperäisyys on käytännössä kiistaton. Monesti aihetta käsittelevissä teksteissä paneudutaan juutalaisen historioitsijan Josef ben Matitjahun eli Flavius Josefuksen katkelmaan Jeesuksesta (Testimonium Flavianum). Suurin osa tutkijoista uskoo sen olevan osittain aito ja ainoastaan kristittyjen käsikirjoituskopioitsijoiden ”parantelema”. Seuraan itse tässä kohtaa pitkälti muiden muassa Fernando Bermejo Rubion ja Graham N. Stantonin edustamaa näkemystä, jonka mukaan alkuperäinen versio on todennäköisesti ollut lievän vihamielinen.

Olen varsin vakuuttunut siitä, että Josefus on todella kirjoittanut Jeesus Nasaretilaisesta kyseisessä kohdassa. Samalla kuitenkin tunnen tutkimuskirjallisuuden kiistat asiasta ja ilmaisen sen merkitystä lievemmin kuin Paavalin viittauksen kohdalla. Jos sitten siirtyisin pohtimaan Justinus Marttyyrin kirjoittamaa Keskustelua juutalaisen Tryfon kanssa, ja sen merkitystä Jeesuksen historiallisuuden todistamiselle, ilmaisut olisivat vielä varovaisempia ja empivämpiä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Tryfo-keskustelun antikaan olisi tähän täysi nolla – vähintäänkin se on ilmiö, joka sopii yhteen päähypoteesin kanssa. Tryfo-keskustelu on helposti sovitettavissa yhteen sen oletuksen kanssa, että Jeesus Nasaretilainen on ollut historiallinen henkilö.

Itsevarmuussignaloinnin paradoksi

Hurmeen kirja-arviosta nousee esille kiehtova itsevarmuussignaloinnin paradoksi. Tuomas Heikkilä etenee tekstissään aflaurosmaisesti varmoin sanakääntein, vahvoin ilmaisuin, mutkat suoristaen kuin Michael Corleone. Kirja on kuin mainostoimiston käsikirjasta: näin popularisoit tiedettä tehokkaasti. Itsevarmalla epäilijällä on myös psykologinen etu puolellaan – kuka haluaisi olla herkkäuskoinen? Terveyskeskuksen odotusaulassa on turvallisempaa aloittaa keskustelu sättimällä laiskoja hoitajia, venyviä aikatauluja tai lehtitarjonnan köyhyyttä kuin ihastelemalla käytävien siisteyttä iloisesti hymyilevää respattaren olemusta. Lallin historiallisuuden epäileminen on tässä mielessä kiitollisempi agenda kuin sen mahdollisen historiallisen ytimen olemassaolon puntarointi.

Tiedemaailmassa käytetään kuitenkin erilaista kieltä. Ehdottomuuksia ja tinkimättömyyksiä jyrisevä kirjoittaja menettääkin helposti uskottavuuttaan. Argumenttien todistusvoiman intuitiivinen ymmärtäminen ja sen viestiminen on olennaista. Siellä puhutaan paljon konditionaaleilla juuri, kuten Mikko tekstissään tekee.

Kieltokasauma

Tuomas Heikkilä puhuu myyttikasaumasta, mikä uskonnollisiin ja muihinkin kertomuksiin ajan mittaan kertyy. Tätä hieman mukaillen otan esille denialismi-ilmiöitä tutkiessani kehittelemäni käsitteen ”kieltokasauma”. Tällä tarkoitetaan ilmiötä, jossa jonkun tapahtuman epähistoriallisuuden puolesta argumentoiva taho joutuu kieltämään aina vain lisää asioita, jotta kokonaisuus säilyisi sisäisesti yhtenäisenä. Olemme nähneet tästä viime kuukausina tragikoomisen esimerkin Venäjän propagandassa Ukrainan ”sotilaallisen erityisoperaatioon” liittyen. Vastaava haaste on Holokaustin kieltäjillä. Todisteiden piilottamisen selittämiseksi on rakenneltava epäuskottavan monimutkaisia salaliittoja. Painotan ja selvennän, että Tuomas Heikkilän monella tapaa ansiokas kirja ja tutkimus ei missään tapauksessa ole tällaista denialistista sekoilua. Kieltokasauman haaste koskee kuitenkin myös sivistyneempää ja hienovaraisempaa denialismia. Kun toteamme yleisluonteisesti, että ”historia jää hämärän peittoon” tai ”tätähän emme koskaan tule tietämään”, saatamme nostaa tietämisen rimaa niin korkealle, että yleinen uskomusjärjestelmämme ajautuu sisäiseen ristiriitaan. Jos hylkäämme Mikko Heikkilän etymologiset pohdinnat ja todistelut, saatamme ajautua tilanteeseen, jossa kyseenalaistamme koko kyseisen tieteenalan validiteetin. Tällöin taas meidän tulisi kirjoittaa moni oppikirja uusiksi.

Lopuksi

Kirjat ovat molemmat hyviä ja lukemisen arvioisia mutta eivät oikein yhteismitallisia. Tuomaksen teos on kuin karnevaalitunnelmissa hölkätty Naisten kymppi ja Mikon tuotos täyspitkä Triathlon. Tieteellisestä historiantutkimuksesta ja siinä käytetyistä metodeista kiinnostuneille, samoin kuin Lallin ja Henrikin historiallisuuden pohtimisesta viehtyneille suosittelen lämpimästi Mikko K. Heikkilän teosta. Varustus: alleviivauskynä, aikaa, muistivihko, sammiollinen mustaa kahvia, valmius älyllisiin nöyryyskokemuksiin ja joku älyllinen vertaisolento, jonka kanssa vaihtaa ajatuksia kirjasta. Tuloksena vankka oppimiskokemus, kiehtova sukellus kielitieteelliseen historiantutkimusmetodiin käytännössä ja virkeyttä Köyliön reissulle ensi suvena.