By Matti Kankaanniemi
Ennen kuin kirjoittaa Israel-Palestiina-kysymyksestä on pakko asemoitua, itsetutkiskella ja selitellä melko lailla. Monimutkaisista tarinavyyhdeistä on nimittäin helppo poimia vaistonvaraisestikin omaa ryhmäidentiteettiä suosivat versiot. Tätä ilmiötä työsti monien muiden ohella Holokaustissa sukunsa menettänyt puolanjuutalainen sosiaalipsykologi Henri Tajfel (1919–1982) kuuluisaksi tulleessa sosiaalisen identiteetin teoriassaan. Tajfel ihmetteli, miten tavalliset, sivistyneet saksalaiset saattoivat ”yhtäkkiä” kääntyä naapureitaan vastaan. Teorian tutkimisessa on havaittu, että ihmisellä on vaistomainen taipumus tulkita oman sisäryhmän (johon hän identifioituu) toiminta paremmaksi, eettisemmäksi ja menestyksekkäämmäksi kuin ulkoryhmän. X:ssä nämä ilmiöt karikatyrisoituvat kuin 80-luvun Suomi Turhapuro-elokuvissa.
Suomen Teologisen Instituutin pääsihteeri Soili Haverinen twiittasi pro-Israel kommentin, johon nimimerkki Mühl Qvist vastasi väkivaltaa implikoivalla uhkauksella. Kysyin tältä twiittisoturilta tarkennusta ”mitä sitten tapahtuu?”, johon soturioletettu vastasi riemastuttavasti seuraavin sanoin: ”Äitis näkee ensimmäistä kertaa miltä mies näyttää. Te marxisti-sukkahousupojat olette kategorisesti yhteiskunnallinen taakka joka pitää jokamiehen-oikeudella lopettaa.” Pelkästään konfliktista keskusteleminen nostattaa täällä Pohjolan perällä väkivaltafantasioita ja tappouhkauksia. Soilin ja ylipäätään naisten uhkailemisessa väkivallalla ei ole mitään hilpeää. Sen sijaan tervehdin ilolla titteliäni ”marxisti-sukkahousupoika” ja luonnollisesti kutsuisin kovin mielelläni nimimerkkisoturin Vinkin tatamille terapoimaan tätä kategorista lopettamisvimmaa. Voisin pukeutua sukkahousuihin ja resitoida venäjäksi neuvostoretorisia iskulauseita. Rauhaa ei kuitenkaan rakenneta provosoitumalla ja kiihdyttämällä.
Israel-Palestiina-konfliktin havainnoinnissa, analysoinnissa ja kommentoinnissa tajfelilainen sisäryhmävinouma on siis poikkeuksellisen voimakas. Eikä ainoastaan nimimerkkisoturien sosiaalisen median soidintansseissa vaan myös parlamentaristisella forumilla eli eduskunnassa. Lähestyn tässä teemaa analysoimalla vasemmistointellektuelli Anna Kontulan kirjaa Muuri: Matka maailman suurimpaan vankileiriin (2020). Vasemmistoliiton kansanedustaja ja ”eduskunnan ainoa kommunisti” Kontula teki aktivistitempauksen Gazaan ja kirjoitti tästä tämän käsillä olevan päiväkirjatyyppisen teoksen, jossa varsinaisen konfliktin taustoituksesta, substanssitiedosta, vastasi Johannes Hautaviita. Hautaviita on Vasemmistoliiton ulko- ja turvallisuuspoliittinen asiantuntija. Näin ollen hänen vahva mukanaolonsa kirjan kirjoittamisessa tukee teoksen valitsemista edustamaan Vasemmistoliiton ”israelologista linjaa”.
Valitsin Vasemmistoliiton Palestiina-aktivismia edustamaan Kontulan, koska hän on prima inter pares. Sihteerini kysyi kerran automatkalla Helsingistä, kuka on mielestäni fiksuin ja eniten arvostamani vasemmistopoliitikko. Vastasin heti, että Anna Kontula. (Tosin olisin valinnut Väinö Tannerin, jos muinaiset olisi saanut laskea mukaan ja Janne Kivivuoren, jos fiktiiviset romaanihahmot laskettaisiin.) Olen lukenut hänen kirjojaan (mm. väitöskirjasta julkaistun teoksen Punainen eksodus: Tutkimus seksityöstä Suomessa 2008 ja Pikkuporvarit: Pohdintaa aikamme hengestä 2021), arvostan Kontulan terävää älyä, keskustelutaitoa ja havaitsen ihailevani hänen clinteastwoodmaista cooliuttaan. Samalla tavoin kuin Jussi Halla-aho, Anna ei mielistele ketään, argumentoi viiltävän tarkasti eikä järjestä teatraalisia pöyristymiskohtauksia tai taannu hokemaan turvasanaa ”äärioikeisto, äärioikeisto, äärioikeisto…”.
Annalle tajfelilainen sisäryhmä on Palestiina-solidaarinen vasemmisto. Hän kertoo perineensä äidiltään keffaya-huivin eli palestiinalaisen vastarinnan ykkössymbolin. ”Palestiina-solidaarisuustyö on siis itsestään selvästi ja syvällä oman perheeni ja liikkeeni genetiikassa. (s. 161)” kiteyttää ryhmäidentiteetin synnyttämää asennetta ja kantaa kirjailija itse.
En lähtökohtaisesti asemoidu sen neutraalimmin kuin Anna, vaikkakin sijoitun ”geneettisesti” origolinjan eri puolelle. ”Sionismi-solidaarisuustyö on siis itsestään selvästi ja syvällä oman perheeni ja liikkeeni genetiikassa.” kuvaa omaa sisäryhmätaustaani erinomaisesti. Kun meille ostettiin vuonna 1985 piano, ensimmäinen opettelemani kappale oli Israelin kansallislaulu Hatikva. Lauloin myös nukutuslauluna tyttärelleni uudelleen ja uudelleen Hatikvaa hepreaksi yrittäessäni kärrätä häntä tajuttomaksi Tyrväänkylän pääväylällä parikymmentä vuotta sitten. Meitä yhdistää Kontulan kanssa myös se, että olemme tehneet rikoksia tämän teeman ympärillä. Osallistuin 1990-luvulla ihmissalakuljetukseen osana supersionistista Exodus-työtä rikkoen tietoisesti muun muassa (ja erityisellä innolla) Ruotsin lakia.
Olen sittemmin vuosien myötä aihetta tutkiessani ajautunut harmaammalle alueelle ja ainakin kovasti kuvittelen kommentoivani aihetta suhteellisen ”keskeltä”. Poliittisesti en ainakaan tarkoituksella tässä pelaa jonkun puolueen pussiin. Olen äänestellyt elämäni varrella SDP:n, Kokoomuksen, Perussuomalaisten, KD:n ja Vihreiden edustajia.
Muuri-kirjan arviotekstilläni pyrin selventämään niitä ongelmia, joita näen Vasemmistoliiton tavassa jäsentää Israel-Palestiina-konfliktia. Yleistasolla yhdyn samalla sen kirjoittajien näkemyksiin, jonka Anna kiteyttää seuraavasti: ”Johannes pitää kahden valtion ratkaisua poliittisesti realistisempana, koska se nauttii huomattavasti suurempaa kansainvälistä ja paikallista tukea. Minä en osaa päättää. Minulle riittäisi, että kaikilla olisi rauha ja ihmisoikeudet. (s. 141.)”
Ensimmäinen erä – Laiva on lastattu uhrikertomuksilla
Konflikteissa on tyypillistä, että osapuolet ampuvat keskusteluun uhritarinoita vaihdin sarjatuliasennossa. Tietysti tragediat usein koostuvat lukuisista uhritarinoista ja niiden kuuluukin herättää myötätuntoa, suuttumusta ja halua tehdä asialle jotakin. Muuri-kirjassa edetään myös tällä tekniikalla luettelemalla Israelin miehittäjäsyntejä loputtomalla vyörytyksellä. Vaikka strategia on tehokas marssija-aineksen rekrytoinnissa, on myös totta, että useista tarinoista olisi ”tarkentavia versioita” ja ”taustoja” tarjolla. Lisäksi toisella osapuolella on usein oma uhrinarratiivikokoelmansa. Karkeasti ottaen voidaan piirtää seuraavanlaiset tasot konfliktin käsittelyssä:
Taso 1: ”Huuda ja kiistä!” - toistetaan omia uhritarinoita ja kiistetään vastapuolen uhritarinoiden todenperäisyys.
Taso 2: ”Huuda ja vaikene!” - toistetaan omia uhritarinoita ja vaietaan vastapuolen uhritarinoista.
Taso 3: ”Huuda ja huuda!” - nostetaan molempien puolien uhritarinoita esille ja yritetään löytää niiden taustalta vaikutussuhteita ja konfliktin syntyhistoriallisia.
Meille toivottavasti tuttu esimerkki emotionaalisesti latautuneesta ja sekavasta konfliktista on reilun sadan vuoden takainen oma sisällissotamme. Molemmilla osapuolilla on runsaasti esimerkkejä vastapuolen julmuuksista. Näillä ylläpidettiin ja välitettiin ylisukupolvista uhri-identiteettiä ja ulkoryhmävihaa sodan jälkeenkin. Punaiset murhasivat äidinisäni tädin miehen, mistä Vehkakorventien varressa on vieläkin muistokivi. Äidinäidin torppari-isältä Hermannilta punaiset kävivät varastamassa saappaat. Huittislaisella ystävälläni Jukalla taas on sukutraditioarsenaalissa kertomuksia sukulaistensa summittaisista teloittamisista valkoisten epämääräisten pikatuomioistuimien päätöksillä. Tällaisilla tarinoilla on paikkansa, mutta ne tulisi nivoa suurempaan viitekehykseen. Väinö Linnan mestarillinen trilogia Täällä Pohjantähden alla on yksi erinomainen ja vertaansa vailla olevan lukuelämyksen tarjoava mahdollisuus siihen. Linnamainen lähestyminen myös Israel-Palestiina-konfliktiin voisi olla hedelmällisempi kuin yksipuolinen uhrikertomustykitys.
Uhritarinoiden esilläpito on toki tärkeää, koska se rajoittaa ainakin jossakin määrin sotarikosten tekemistä. Meidän on helppo ilkkua Amnestyn kynäniskoja näiden yrittäessä rasittavan sinnikkäästi tuoda yleiseen tietoisuuteen kärsivien ja sorrettujen ihmisten ääntä. Esimerkiksi Gazassa työskennelleiden ulkomaisten lääkärien raportit, joiden mukaan kaikki IDF:n siviiliuhrit eivät näytä olevan ”no-sodassa-sattuu-tyyppisiä” oheisvahinkoja vaan tarkoituksellisesti tuotettuja, on otettava vakavasti. Niitä on tutkittava ja pidettävä esillä. Tässä pitäisi kuitenkin malttaa olla tasapuolinen, jos pyritään reaalipoliittisesti välttämään uhriutumisspiraalin kiihtyminen. Ehkä olisin toivonut Muuri-kirjan omaksuneen ”Huuda ja vaikene” -linjan sijasta ”Huuda ja huuda!” -linjan. Konfliktin osalta vaarana on se, että huomiotta jättämällä ajetaan toinen osapuoli yhä kauemmas neuvottelupöydästä.
Toinen erä – Salaliittoteoria konfliktia selittämään
Kontula (ss. 28–29) kirjoittaa: ”Nimenomaan Israelin tapauksessa kuitenkin myös tuonnilla on merkitystä, sillä israelilaiset aseyhtiöt hyötyvät suoraan Israel-Palestiina-konfliktin jatkumisesta. Tulenarka tilanne takaa niille säännölliset tilaukset ja tiiviin yhteistyön Israelin asevoimien kanssa. Lisäksi yhtiöt käyttävät miehitettyjä Palestiinalaisalueita koekenttänä uusien asejärjestelmien kehittämisessä – ja jopa mainostavat tuotteitaan sillä, että ne on testattu aidoissa olosuhteissa. Konfliktin ylläpito ja vuosikymmenestä toiseen jatkuva väkivalta on niille osa menestyvää liiketoimintamallia.”
Salaliittoteorioista on vaikea saada otetta. Olen sinnikkäästi resursoinut suhteellisen suuren määrän kirjahyllytilaa salaliittoteorioiden psykologista ja sosiologista tutkimusta käsittelevälle kirjallisuudelle. Toistaiseksi ainoa suurempi valaistus aiheen pöyhimisessä on ollut, että täytyisi olla varovainen leimakirveen kanssa heiluessa. Hieman pienempi valaistus on se, että salaliittoteorioissa voivat olla totta, tarua tai jotakin siltä väliltä. Näitä välimalleja, joissa monimutkaisia vaikutuskokonaisuuksia on typistetty yksipuolisesti ”käsiteltäväksi tarinaksi” lienee melko paljon.
Sekä vasemmiston että oikeiston salaliittoteorioissa on yhteisiä elementtejä. Oikeistolainen versio puhuu mielellään Deep Statesta, jossa Yhdysvaltoja hallitseva eliitti järjestää sotia eri puolilla maailmaa pitääkseen Yhdysvaltain aseteollisuuden osakekurssit nousukiidossa. Suuret ahneet lääkeyhtiöt ja aseteollisuus ovat useissa salaliittoteorioissa häikäilemättömästi juonimassa itselleen rahaa tavallisten ihmisten kustannuksella. Trump-kannatuksen taustalla on osittain (toki vain osittain) usko siihen, että hän taistelee tätä epädemokraattista hallintaeliittiä vastaan. Myös vasemmisto näkee mielellään riistotaloudellisista motiiveista kohoavia salaliittoja maailman tapahtumien taustalla. Pieni esimerkki tästä on Muuri-kirjassa esitetty ajatus, jonka mukaan israelilaiset aseyhtiöt ylläpitäisivät konfliktia ja että tämä ylläpito olisi osa niiden liiketoimintamallia.
Tamän kappaleen alussa olevan lainauksen viimeisen virkkeen lopussa on Muuri-kirjassa alaviite, joka johtaa Safer Globen julkaiseman Suomen Asevalvontaraporttin 2016 sivulle 34. Kyseisessä raportissa sivulla 34 ei kuitenkaan väitetä israelilaisten yhtiöiden ylläpitävän konfliktia. Muuri-kirjan tekstissä taas näin väitetään eli todetaan, että ”konfliktin ylläpito on osa menestyvää liiketoimintamallia”. Ero voi vaikuttaa pieneltä, mutta on itse asiassa merkittävä. Tästä nimittäin nousee esille hämmentäviä kysymyksiä. Miten israelilainen osakeyhtiö tarkalleen ottaen ylläpitää aktiivisesti konfliktia Palestiinan ja Israelin välillä?
Otetaan esimerkiksi pohdintaan Israelin aseviennin merkittävin osa-alue eli ilmatorjuntajärjestelmät, jotka kattoivat vuonna 2023 noin 36 % kaikesta aseviennistä. Näiden myynnissä Israel-Palestiina-konfliktista on ollut merkittävää hyötyä, koska niiden toiminta ja teho on osoitettu kymmenien tuhansien rakettien ”sateessa” Israeliin. Mutta ylläpitävätkö ohjusjärjestelmien valmistajayhtiöt, kuten Rafael konfliktia? Konfliktin kaavahan menee suurin piirtein niin, että palestiinalaisten järjestöjen Hamasin ja Jihadin tai Libanonissa lymyilevän Hizbollahin ”toimijat” ampuvat raketteja Israeliin, nämä raketit torjutaan esimerkiksi Rafael Oy:n myymällä Daavidin linko -nimisellä järjestelmällä ja Israel kostaa sitten ilmaiskuilla. Saavatko israelilaisyhtiöt nämä ”toimijat” ampumaan raketteja näin toteuttaen ”liiketoimintamalliaan”? Pidän absurdina ajatusta, että yhtiöt jollakin tavalla osallistuisivat rakettien salakuljetuksiin Iranista Gazaan tai niiden laukaisemiseen. Lobbaavatko yhtiöt kenties jotain ”terrorismia triggeröiviä toimenpiteitä” Israelin puolelta, jotta saataisiin taas rakettisadetta Daavidin linkoa mainostamaan? Tuskin, koska pelkkä Israelin olemassaolo tuntuu riittävän melko virkeän vastarintamielialan nousemiseen.
Maineikkaiden israelilaisten Merkava-panssarivaunujen myyntinäytökset taas edellyttäisivät maaoperaatioita, jotka taas tuntuvat käynnistyvän israelilaisten sotilaiden tai siviilien kidnappauksista. Tämäkin ”konfliktia ylläpitävänä liiketoimintamallina” edellyttäisi yhteistyötä kidnappaajatahojen kanssa. Näihin panssarivaunuihin liittyy myös sellainen paradoksi, että Israel perui viime syksynä satojen panssarien myymisen muun muassa Eurooppaan, koska Gazan sodan vuoksi oman maan kysyntä nousi äkisti. Viennille ja markkinoiden valtaukselle nyt käynnissä oleva sota on siis myrkkyä. On myös huomionarvoista, että aseyhtiöt Elbit Systems ja Rafael rakentavat ja myyvät järjestelmiä Merkava-panssarivaunuihin. Nekään eivät nyt siis pääse rahastamaan aseviennillä Euroopan markkinoita. Kotimaan myynti eli panssarien toimittaminen IDF:lle ei ole Merkava-bisnekselle yhtä hyvää liiketoimintaa, koska hinta on lähes puolta alempi kuin viennissä ulkomaille.
Nostan tähän hyötymiskuvioon liittyen vielä yhden spekulatiivisen näkökohdan. Netanjahu on tehnyt ”diilin” Putinin kanssa (hän kertoo itse omaelämäkerrastaan yhteistyöstään Putinin kanssa), joka mahdollistaa Israelin iskut Hizbollahin logistisia reittejä ja tukikohtia vastaan Syyriassa (jossa on Venäjän joukkoja) Venäjän siihen puuttumatta. Mikäli Israel ottaisi vahvasti Ukrainan puolen sodassa, tämä diili luonnollisesti vaarantuisi. Tämä selittää pitkälti sitä hieman hämmentävää vastahakoisuutta, jolla Israel suhtautuu Ukrainan avustamiseen. Mikäli Israel-Palestiina-konfliktia ei olisi eikä Hizbollahin uhkaa, Israel voisi toimittaa valtavan määrän ilmatorjuntajärjestelmiä Ukrainaan länsiliittouman rahoittaessa tätä vientiä.
Jos ajatellaan, että aseteollisuus lobbaisi ja painostaisi Israelin hallitusta sotimaan, on yhtä loogista ja mielekästä ajatella, että muut vientiteollisuuden haarat lobbaisivat sotimista vastaan. Sota ja boikottien vaara ei tehne hyvää esimerkiksi timanttiviennille, joka yhdessä siviilielektroniikan ja aseviennin kanssa kisailee Israelin suurimman yksittäisen vientiosa-alueen tittelistä. Myös vaikkapa Israelin pirteä lääketeollisuus etsii aggressiivisesti uusia markkinoita eikä YK:n ärinä-äänestykset tee hyvää imagolle.
Kun olen lukenut Israelin pääministerien elämäkertoja ynnä muita maan johdon päätäntäprosesseista kertovia teoksia, ei niissä näy vilaustakaan aseteollisuuden lobbauksesta. Ei siis edes tähän viittaavaa loanheittona poliittisten vastustajien päälle. Kokonaisuudessaan tuntuu siltä, että ajatus israelilaisista aseyhtiöistä ylläpitämästä konfliktia osana liiketoimintamalliaan, ei ole oikein uskottava. Se sekä hyötyy että ei hyödy sodista, konflikteista.
Kolmas erä – Kirjasuosituksista meidät tunnistetaan
Kontula ei teeskentele tuntevansa Israel-Palestiina-konfliktin juuria, historiaa tai syvempää olemusta. Hän kertoo pikakurssittaneensa itseään valitsemalla yhden sionistisesta näkökulmasta ja toisen palestiinalaisesta näkökulmasta kirjoitetun kirjan. Teoksiksi oli valikoitunut Daniel Gordiksen Israel – A Concise History of a Nation Reborn, ja Syksy Räsäsen Israelin Apartheid. Mietin toki ilmauksen ”verrattain maltillinen” osumista Syksy Räsäseen ja pohdin, että melko pirteitä hahmoja täytyy piireissä pyöriä, jos Räsänen istuu maltillisten osastossa.
Ihmettelin kuitenkin sitä, että tämä tieteellistyyppinen lähestymistapa on tyystin poissa suositellusta kirjallisuusluettelosta. Kirjasuositusluettelossa näkyy nimittäin vahva vasemmistorevisionistinen painotus eikä tarkoitus selvästi ole ollut taustoittaa aihetta tavalla, jolla esimerkiksi akateeminen aiheen tutkija olisi tehnyt. Ristiriita ilmeisesti Hautaviidan kokoaman kirjallisuusluettelon ja Kontulan Gordis-Räsänen -prisman välillä on varsin silmiinpistävä.
Kirjasuosituksissa on mainittu muun muassa Tom Segevin, Avi Shlaimin, Ilan Pappén ja Norman Finkelsteinin teoksia. Hämmästyttävästi koko ns. New Historians ”koulukunnalle” nimen antanut professori Benny Morris puuttuu luettelosta kokonaan. Siellä ei myöskään mainita Segevin tulkintoja kritisoinutta professori Tuvia Frilingia, johtaviin ”Old Historians” koulukunnan tutkijoihin kuuluvaa professori Anita Shapiraa, eikä sionismikolonialismiteoriaa osuvasti kritisoinutta sotahistorioitsijaa professori Yoav Gelberiä.
Valitettavasti tämä “kattaus” laskee ainakin minun silmissäni Muuri-kirjan uskottavuutta laajemman konfliktiviitekehyksen kuvaajana. Se tietysti myös langettaa hieman laajemmin epäilyksen varjoa koko vasemmistoliiton Palestiina-politiikan perusteisiin. Onhan Johannes Hautaviita ollut ymmärtääkseni tärkeässä asiantuntijaroolissa Vasemmistoliiton ympyröissä. Toisaalta pitää mainita, että Vasemmistoliiton äänenkannattaja Kansan Uutiset julkaisi mielestäni varsin ansiokkaan artikkelin konfliktin taustoituksesta haastatellessaan Ulkopoliittisen instituutin tutkijaa Timo R. Stewartia (Virkkunen 2023). Stewartin analyysissä näkyi selvästi aidolle tutkijalle ominainen pyrkimys moninäkökulmaisuuteen. Luonnollisesti tutkijallakin saa olla mielipiteitä, näkemyksiä politiikasta ja kannanottoja etiikasta. Kirjasuositukset kertovat kuitenkin usein omaa kieltään. Stewart on suositellut X-tilillään sekä vasemmistorevisionistien, kuten Tom Segevin ja Ilan Pappén kirjoja mutta nostanut esille myös Benny Morrisin ja Ronen Bergmanin teoksia.
Muurin kirjasuosituksissa on mukana aika radioaktiivisia eepoksia. Kun edellä mainitsemiani kirjoittajia puuttuu luettelosta tyystin, nousee näiden seuraavien kirjoittajien painoarvo. Yritän valaista kahdella esimerkillä, mitä ”radioaktiivisuudella” tarkoitan.
Norman Finkelstein
Yksi aikaisempi kuuluisimpia antisionisteja on amerikkalainen aktivisti Norman Finkelstein, jonka teos kuuluu Muurin kirjasuosituksiin. Finkelstein on “Huuda ja kiistä” -kategorian aktivisti ehkä puhtaimmillaan. Hän resitoi mielellään ihmisoikeusjärjestöjen raportteja ja hukuttaa kuulijan Israelin hirmutöihin. On ilmeistä, että Finkelstein ”osaa asiansa” ja ainakin omasta mielestäni hänestä huokuu jonkinlaista syvää, rasittaville jankkaajille ominaista vilpittömyyttä. Samalla hän on nimenomaan aktivisti, ei varsinainen tutkija. YK:n raportteihin Finkelstein esimerkiksi tuntuu suhtautuvan hieman valikoiden. Hän nimittäin ehdotti, että YK:n pääsihteerin Guterreksen tulisi asettaa erikoistutkija tutkimaan seksuaalirikoksien selvittämiseen erikoistuneen YK-edustajan (UN Special Representative on Sexual Violence in Conflict) Pramila Pattenin toimintaa. Patten toteaa nimittäin Lokakuun 7. päivän iskua koskevassa tutkimuksessaan, että ”on perusteltua uskoa, että useita raiskaustapauksia mukaan lukien joukkoraiskauksia tapahtui”. (Finkelstein X:ssä 12.3. 2024) Finkelsteinin mielestä Hamasin suorittamista raiskauksista ei ollut mitään todisteita. Benny Morris, jota Finkelstein kertoo pitävänsä johtavana Israelin nykyhistorian tutkijana (chief historian), on todennut Finkelsteinista seuraavasti:” Norman Finkelstein is a notorious distorter of facts and of my work, not a serious or honest historian (Greenberg 2008).”
Max Blumenthal
Muurin kirjasuosituksissa on myös syvän päädyn salaliittoteoreetikko Max Blumenthalin teos. Blumenthal kieltää uiguurien vainon Kiinassa ja Assadin kaasuhyökkäykset Syyriassa, pitää Mariupolin tuhoisaa teatteri-iskua Azov-pataljoonan syynä Venäjän sijasta ja puolustaa Venezuelan diktatorista presidenttiä Maduroa. Ei liene yllättävää, että Moskovan propagandakanava Russia Today onkin pitänyt Blumenthalia asiantuntijana vuosia. Vaikka on selvää, että ihminen voi olla yhdessä asiassa väärässä ja toisessa oikeassa, viittaa Blumenthalin ”ansioluettelo” aika merkittäviin vinoumiin historian käsittelyssä. Michal Perach (2023) on kuvannut hyvin israelilaiseen Haaretz -lehteen kirjoittamassaan analyysissa Blumenthalin tietoista vääristelyä ja salaliittoteoriaa lokakuun 7. päivän terrori-iskusta.
Neljäs erä – Kolonialismiviitekehys
Vasemmiston tapa jäsentää maailmanpolitiikkaa vaikuttaa olevan vahvasti kietoutunut tarinaan kolonisoivasta riistäjästä. Kontula kirjoittaa: ”Ehkä Israelia on niin vaikea ymmärtää vain siksi, että asiat tapahtuvat väärällä vuosikymmenellä. Koko valtion synty on kolonialistinen projekti aikana, jolloin kolonialismin piti olla jo ohi. (s. 113)”
Kysymys siitä, onko sionistinen Israelin kansallisvaltion perustaminen kolonialistinen projekti muistuttaa hieman legendaarista kysymystä: ”Vieläkö hakkaat vaimoasi?”. En nimittäin allekirjoita varauksetta antikolonialistista kolonialisminarratiivia minään mielekkäänä peruskertomuksena. Se ei ole historian yleisavain, jolla kätevästi selittäisi historiaa ja jakaisi samalla uskottavasti ihmiset hyviin ja pahoihin.
Kolonialismiin liittyy niin hyvää kuin pahaa. Tyypillistä ja muodikasta on toki ollut ”pahan” nostaminen dominoimaan koko keskustelua aiheesta. Oxfordin yliopiston moraali- ja pastoraaliteologian professori Nigel Biggar kirjoitti ajatuksia herättävän kirjan Colonialism: A Moral Reckoning, jossa hän tuo mielestäni uskottavasti harmaan sävyjä mustavalkoiseen antikolonialismitarinaan. Toinen, ja ymmärrettävästi valtavasti pöyristelyä aiheuttanut teos on Portlandin yliopiston professori Bruce Gilleyn teos A Case for Colonialism, joka anteeksipyytelemättä nostaa esille kolonialismin kiistattomia hyötyjä. Sen paremmin Biggar kuin Gilleykään eivät ole rasisteja, valkoisen ylivallan kannattajia tai ”äärioikeistoa”. Kumpikaan ei myöskään yritä valkopestä raakuuksia, joita alkuperäiskansoille tehtiin.
Vaikka kolonialisminarratiivi pääpiirteiltään hyväksyttäisiin historiaa kuvaavaksi ja selittäväksi viitekehykseksi, ei juutalaisten muuttamista nykyisen Israelin alueelle voida välttämättä ongelmitta rinnastaa yleisesti kolonialismiksi nimettyyn muuttoliikkeeseen. Jo edellä mainitsemani professori Joav Gelber on kritisoinut Ilan Pappén esittämää teoriaa sionismista kolonialistisena ilmiönä ja osoittanut useita keskeisiä eroja. Seuraavassa Gelberin mainitsemia eroja (Coman 2018):
1) Sionistit eivät yrittäneet valloittaa maata väkisin, vaan näkivät paluun ruumiilliseen työhön keinona ”normalisoida” juutalainen.
2) Toisin kuin muut kolonialistit, sionistit yrittivät luoda demokraattisen yhteiskunnan ja pyrkivät luottamaan luonnolliseen kasvuun ja maahanmuuttoon varmistaakseen demografisen enemmistönsä.
3) Toisin kuin muut siirtomaakohteet, Palestiina oli köyhä maa, jonka resurssit olivat niin niukat, että sekä arabeja että juutalaisia joutui muuttamaan sieltä pois ottomaanien valtakunnan hiipumisen aikana.
4) Siinä missä siirtomaavalloittajat ottivat maan ja resurssit haltuunsa väkisin, sionistit ostivat maata, mikä sai maan hinnat nousemaan.
5) Sionistit eivät yrittäneet ottaa haltuunsa olemassa olevaa arabitaloutta, vaan itse asiassa kilpailivat arabien kanssa työmarkkinoista.
6) Kulttuurisesti sionistit katkaisivat siteet ”vanhaan” maailmaan ja pyrkivät luomaan uuden yhteiskunnan.
7) Sionistit pyrkivät Palestiinassa elvyttämään muinaisen perintönsä, mikä näkyy heprean kielen käytössä - toisin sanoen heidän pyrkimyksensä oli tyypillinen 1800-luvun kansallinen herätys eikä kolonialistinen pyrkimys.
Brittikirjailija Douglas Murray on nostanut toistuvasti esille epäkohdan, ja oikeastaan kirjoittanut tämän teeman ympärille tuoreimman kirjansa The War On the West (2023), jossa nimenomaan Länsi-Eurooppa valitaan pahan valloittajan rooliin kantamaan ylisukupolvista syyllisyyttä. Oma työhypoteesini (jota toivon myöhemmin blogillani pystyväni avaamaan ja perustelemaan) on se, että antikolonialistisen narratiivin menestystä siivitti omalta osaltaan Neuvostoliiton pyrkimys horjuttaa läntisen maailman yhteiskuntajärjestystä. Tämä näkyy siis osaltaan Murrayn esille nostamassa näkökulmassa, jonka mukaan, kriittinen raivo osuu käytännössä yksinomaan läntiseen ”valkoisen miehen” ekspansioon ja riistoretkiin. Tässä äänilajissa laulettaessa onkin ymmärrettävää, että Brittiläinen imperiumi Balfourtin julistuksineen nähdään pahuuden kiteymänä. Mielestäni tässä kuitenkin ohitetaan liian helposti se, että Osmaani-imperiumi, joka ensimmäisen maailmansodan häviäjänä joutui luopumaan ”Israelistiinan” alueesta, ei sekään varsinaisesti alun perin saanut aluetta YK:n yleiskokouksen ääntenenemmistöllä ja kansanäänestyksillä. Jos joku haluaa pelata historiallista moraalisudokua, wokedukoa, yön pimeinä tunteina, voi hän pohtia, oliko hashemiittiarabien ja brittiläisten liittoumalla riittävästi uhripisteitä maan oikeutettuun valtaamiseen Osmaani-imperiumilta. Osmaanivaltio kunnostautui muun muassa holokaustiin rinnastuvalla armenialaisten kansanmurhalla, jossa yli 2 miljoonaa armenialaista murhattiin.
Viides erä – Taantumuksellinen Luther-säätiö
”Käytettyjä Raamattuja näyttää kuitenkin myyvän messuilla vain Luther-divari-niminen koju. Epäilen sen olevan jossakin yhteydessä taantumukselliseen Luther-säätiöön ja jätän varmuuden vuoksi ostamatta. (s. 34)”
Kontekstina tässä on se, että Annan ”cover story” oli toiviomatkalla oleva jeesusturisti. Rooli kaipasi rekvisiittaa ja käytetty Raamattu oli yksi keskeinen osa tätä naamiota. Kontulan kuvauksessa olen aistivinani viihdyttävän (itse)ironian häivähdyksen, ja takertuminen tähän tuntuukin hieman saivartelulta. Suurempana kuviona tähän taantumuksellisuuden boikotointiin liittyy kuitenkin kiusallinen loogisuuden ja rajanvedon haaste.
Boikotointi ja ”känselöinti” tuntuvat kuuluvan vasemmistoaktivismiin kiinteästi. Muuri-kirjassakin boikottia siis suunnataan Luther-divarista israelilaisiin ilmatorjuntajärjestelmiin. Tiedostava kuluttaja on vapaa(hko) valitsemaan ja yritykset hyvesignaloivat kilpaa saadakseen ostovoimaiset tiedostajat ovistaan sisään tai verkkokauppansa algoritmikoukkuun. Minunkin työsähköpostiini tulvii mainoksia yrityksiltä, jotka tarjoutuvat (kovasta maksusta toki!) opettamaan yritystämme hyvesignaloimaan ja näin kasvattamaan suurempia voittoja. Itsekin vältin Teboililla tankkaamista keväällä 2022, kun yleisen huhun mukaan rahaa siitä meni venäläisille yhtiöille (en tarkistellut reittejä ja faktoja, myönnän auliisti). Ostan reilun kaupan hedelmiä, koska pidän 51 % mahdollisuutena, että hinnasta menee Pablolle, Maríalle ja heidän 8 lapselleen hiukan isompi siivu kuin viereisen korin täyskapitalistisesta Chiquitasta.
Jos askartelisimme taantumusbarometrin, jossa miinuspisteitä tulisi vaikkapa naispappeuden ja homoavioliittojen kieltämisestä sekä nuivasta suhtautumisesta aborttiin (en nyt suorilta keksi lisää Luther-säätiön ”taantumuksia”), hypoteesini on, että hyvin suuri osa Suomen muslimeista saisi vähintään yhtä paljon miinuspisteitä kuin Luther-säätiöläiset. Isompina uskonnollisina tunnustuskuntina samaan miinuspisteosastoon tippuisivat myös roomalaiskatolinen ja kreikkalaiskatolinen kirkko. Koreografia muuttuu yhä villimmäksi, kun ajatellaan sitä, että Kontula tekee aktivismitempauksen ääri-islamilaisen Hamasin vaalivalitusti hallinnoiman Gazan palestiinalaisten puolesta. Taantumuksellisen Hamasin kanssa voidaan olla välillisessä yhteisrintamassa – exitus acta probat, tarkoitus pyhittää keinot – mutta Luther-säätiötä vastaan tässä seisotaan eikä muuta voida. Tältä tämä ainakin kovasti vaikuttaa. Tässä kohtaa on selvyyden vuoksi todettava, että Anna Kontula ei millään muotoa fanita, hyväksy tai tue Hamasin väkivaltaa.
Hommaforumilla, joka edustaa eetokseltaan ärhäkkää maahanmuuttokriittisyyttä nimimerkki Tuomas3 kirjoittaa seuraavasti: ”Haluan varmistua siitä, että ruokaa ostaessani rahallinen hyöty menee suomalaisille yrittäjille ja työntekijöille. Konkreettisesti ravintolaan mennessä valinta on kohtuullisen helppo hoitaa, mutta erityisesti kotiin tilattavan ruoan ja pikaruoan suhteen tilanne on hankala. En tällaista ruokaa usein syö, mutta lähipiirissäni pizzoja ja kebabeja kyllä popsitaan. Haluaisin ravistella ihmisiä miettimään kulutusvalintojaan. Niille jotka haluavat syödä suomalaisten tekemää ruokaa, olisi hyvä tarjota valinnan tueksi esim. lista sopivista ravintoloista & ruokapaikoista.”
Tuomas3 ja Anna siis boikotoivat suomalaisia yrityksiä sen tähden, että niiden omistajatahoissa on ”jotain vikana” – ihonväri ja etnisyys tai sitten uskonnollinen vakaumus. Tarkistin Vasemmistoliiton sivuilta rasismin määritelmää. Siellä kerrotaan seuraavaa: ”Rasismi tarkoittaa ihmisryhmän tai sen jäsenen ihmisarvon alentamista etnisyyden, ihonvärin, kulttuurin, uskonnon, kansalaisuuden tai äidinkielen perusteella.” Kummankin boikotointiperusteet siis löytyvät listalta, joskin on myönnettävä, että ostamasta kieltäytyminen ei taida olla suoranaista ”ihmisarvon alentamista”. Jonkinlaista etnisyys- tai uskontoperusteista syrjintää se kyllä lienee. Tämä ilmiö hämmentää myös monia meitä, joihin termi ”äärioikeistolainen” ei sovi eikä istu. Ehkä suurin ristiriita ihmisoikeusvasemmiston toiminnassa onkin juuri ”islamin taksikaista”. Ikään kuin islamilla olisi jokin eri vapaus, jonka vuoksi he eivät joudu saman vihan ja raivon kohteeksi kuin päiviräsäset, vaikka heidän ”taantumuspisteensä” olisivat moninkertaiset.
Vasemmistoliitto julkaisi FB-päivityksen kansainvälisenä romanipäivänä 8. huhtikuuta 2021. Siinä todettiin muun muassa seuraavasti: ”Jokaisella on oikeus omaan kulttuuriin ja kieleen. Siksi romanikulttuurin ja -kielen säilyttämisestä pitää pitää huolta.” Olen samaa mieltä. Romanikulttuurin ja -kielen säilymisestä on pidettävä huolta. Romanikulttuurissa ja Luther-säätiöläisten kulttuurissa on kuitenkin huomattava määrä yhtäläisyyksiä nimenomaan kuvitteellisen taantumusbarometrimme kuumien kysymysten kohdalla. Pitäisikö romanien yrityksiä tai romanityönhakijoita boikotoida ”kulttuurin taantumuksellisuuden” vuoksi? Kuvitellaan hetki, että Kontula olisi kirjoittanut, että ”joku romanimies myi kojullaan käytettyä Raamattua, mutta kulttuurin taantumuksellisuuden vuoksi en voinut ostaa sitä.” Rasistisen typerä idea! Olen samaa mieltä. Mutta eikö se ole tätä myös Luther-divarin kohdalla?
Loppukongi ja kädennosto
Leolam lo od – ei koskaan enää! Juutalaisten kansallisen identiteetin ytimessä on ylisukupolvinen trauma etnisen puhdistuksen ja kansanmurhan kohteena olemisesta. Vasemmistoliiton taipumus yksipuoliseen ja yksiääniseen Israel-kritiikkiin on omiaan käynnistämään sionistisen viruksentorjuntaohjelman ja vetäytymään yhä syvemmälle ”rautakupoliinsa”. Tämä puolestaan vahvistaa Israelin sisällä äärikansallismielisiä piirejä, joiden parissa ajatusta yksivaltiomallista vaalitaan kiihkeästi. Myös Suomessa tajfelilaisen tulkintavinouman pyörteeseen rimpuilematta sukeltavat kommentaattorit kiihdyttävät somessa vellovia heimosotia.
Vasemmistoliiton esillä pitämät ihmisoikeudet ovat tärkeitä ja Anna Kontulan tapaiset uskottavat poliitikot ansaitsevat arvostusta. Aidan ylitystä treenaileva nelikymppinen perheenäiti on vasemmistopoliitikolle monin verroin uskottavampi alter ego kuin bling-bling-hurmoksessa Kämpin Mannerheim-sviitistä somekuvia postaileva entinen ”vasemmistopääministeri”. Israel-Palestiina-konfliktin osalta kuitenkin ehdottaisin Vasemmistoliitolle pientä aikalisää, jossa perehdytään kunnolla aiheen taustoihin ja otettaisiin uusi alku maltillisemmin ja tasapuolisemmin.
VIITTAUKSET:
Adam Coman, ”Rewriting Israeli History: New Historians and Critical Sociologists.” Historická Sociologie 1/2018, 107–122.
Brad A. Greenberg, “Benny Morris slams Finkelstein as a ´notorious distorter of facts´. Jewish Journal, May 12, 2008. Benny Morris slams Finkelstein as a 'notorious distorter of facts' (jewishjournal.com)
Michal Perach, “Masterclass in Manipulation: Exposing Max Blumenthal's Lies About Israel and October 7”, Haarez, November 2, Ju7, 2023
Lisää kommentti
Kommentit